Samalla nykytilanne tarkoittaa sitä, että pitkäjänteiset projektit ovat Liigassa myös ohi. Moni tälläkin palstalla puhui Rautakorven astuttua puikkoihin, että n. keväällä 2015 projekti huipennetaan SM-kultaan. Kaunis ajatus, mutta itse ajattelin jo tuolloin syksyllä 2012 kun Jukan neljäs ajanjakso Tapparassa alkoi, että ensimmäinen kausi saattaa olla paras mahdollisuus ottaa mestaruus. No, viime kaudella oltiin lopulta vielä lähempänä, mutta sittenkin paras materiaali Rautakorvella oli käytössä kaudella 12-13. Näin se vaan nyky-Liigassa menee, mestaruusikkuna voi olla erittäin pieni ja lyhytkestoinen, ja se pitää käyttää hyväksi jos halutaan kannua nostella. Valitettavasti Tappara ei siinä Rautakorven johdolla taaskaan onnistunut.
Olen ensimmäisestä virkkeestä hieman eri mieltä. Pitkäjänteiset projektit eivät voi olla ohi, niiden toteuttaminen vain on muuttunut ja luonne on vaihtunut. Projektien tavoitteet ovat myös aina seurakohtaisia, riippuen siitä millä tasolla seura on projektin alkaessa. Viimeisten kausien menestyksen jälkeen alkavassa projektissa pyritään menestyksen ylläpitoon ja tulevaisuuden turvaamiseen esim. junioritoiminnan edelleen vahvistamisella ja, parhaassa tapauksessa, ikään kuin toimimalla kuten "ison seuran" pitää toimia: näyttää esimerkkiä muille ja jopa kokeilla jotain uutta. Heikomman menestyksen historialla alkavassa projektissa taas pyritään korjaamaan seuran toimintakulttuurin ongelmia niin, että menestys mahdollistuisi tulevaisuudessa. Tämä viimeksimainittu malli tarkoittaa juuri sitä, mitä Tapparassa on viime kausina Rautakorven johdolla tehty ja ilmeisen hyvin onnistuttu. Tulevalla kaudella se onnistuminen kuitenkin kunnolla vasta mitataan, kun siirrytään Rautakorven johdosta eteenpäin.
Projektit säilyvät siis aina taustalla, kuten nyt Tapparassa on ollut käynnissä urheilullisuuden ja voittamisen kulttuurin palauttamisen projekti. Projektin sisältämät prosessit eli yksittäiset kaudet sen sijaan ovat entistä alttiimpia häiriintymiselle ja oikean tyyppinen sekä oikea-aikainen reagointi on prosessien hallinnassa entistä arvokkaampaa suhteessa yksityiskohtaiseen pilkuntarkkaan ennakkosuunniteluun.
Projektiluonteisuus tähtää siis isossa kuvassa siihen, että mainitsemasi mestaruusikkuna ei olisi erittäin pieni ja lyhytkestoinen. Se on nykyään entistä enemmän kaudella tehtävistä yksittäisistä valinnoistakin kiinni, että miten projektin onnistumista voidaan määritellä, johtuen juuri eurooppalaisen jääkiekon toimintaympäristön muutoksista. Tapparan projektin tavoitteenahan on pelkistetysti se, että mestaruus olisi kaudesta toiseen mieluummin lähempänä kuin kauempana. Tämä edellyttää organisaatiokulttuurin muutoksia aina kentän tasolta ylimpään toimistojakkaraan asti.
KHL:n kehitys ja rahan mahdin voimistuminen yleensäkin edellyttää liigajoukkueita siirtämään ajattelupanostustaan pitempien projektien sijaan entistä voimallisemmin yksittäisiin prosesseihin, eli yksittäisiin kausiin. Tekeminen on siis muuntunut projektiluonteisesta prosessiluonteisuuden suuntaan. Aiemmin pystyttiin luomaan yksityiskohtaisempia ja detaljeja painottavia pitkäjänteisiä suunnitelmia kaudesta toiseen kantaviksi, mutta enää pystytään vain luomaan pitkäjänteisille suunnitelmille väljiä raameja. Projektin tavoitteet ovat koko ajan tiedossa, ne on oltava tiedossa, mutta keinot miten tavoitteisiin päästään ovat entistä voimallisemmin riippuvaisia yksittäisten prosessien tapahtumista, jotka ovat muuttuneet entistä enemmän seuran omasta toiminnasta riippumattomiksi.
Prosessiluonteinen suunnitelmallisuus edellyttää siis vahvaa reagointikykyä organisaatiolta. Prosessia häiritsevät tekijät nimittäin tulevat yleensä eteen yllättäen: pelaajien loukkaantumiset, äkilliset pelaajamyynnit jopa suuren rahatukon edessä, pelaajien ennakoimattomat tasonlaskut/tason riittämättömyydet ym. Viime kaudella nähtiin oivia esimerkkejä reagointivaatimuksista - Barkov lähti ilmeisesti yllättäen, kesällä hankittu ykkössentteri floppasi ja joukkuetta muokattiin muutenkin rajulla kädellä kauden kuluessa. Viime kauden prosessia pyrittiin saattamaan paremmille raiteille reagoimalla puutteisiin ja vaikeuksia pyrittiin ennaltaehkäisemäänkin hankkimalla esimerkiksi puolustukseen reserviä loukkaantumisten varalle.
Keskeinen ero prosessikeskeisessä ja projektikeskeisessä suorittamisessa tulee myös aikajänteissä: Prosessi eli yksittäinen kausi alkaa kesätreenien alettua ja loppuu viimeiseen summerinsointiin. Tuon aikajänteen ympärille mahtuu toki päällekkäisyyksiä esimerkiksi ensi kauden prosessin ennakkosuunnittelun muodossa ja päättyneen kauden jälkianalysoinnin muodossa. Projekti taasen on koko ajan vaikuttamassa prosessien ylitsekin ja projektin pituutta ei sinällään ole rajattu, pituus on aina tapauskohtaista.
Rautakorvella oli ennakkokaavailujen mukaan vähintään kolmen vuoden projekti, johon sisältyi urheilullisuuden palauttaminen Tapparaan ja organisaation saattaminen laajemminkin sille tasolle, että pitkäjänteisempi menestys mahdollistuu (pelaajapolku junnuista edustukseen, LeKi-yhteistyön voimistaminen ym.). JR:n projekti kuitenkin pakotettuna lyheni kaksivuotiseksi, kuten tiedämme, mutta sekin pitää pystyä tavallaan sietämään. Työtä pitkäjänteisen menestyksen eteen on Tapparassa tehty nyt pari vuotta ja organisaation pitää pystyä toimimaan ilman Rautakorpeakin. On pakko pystyä toimimaan ilman Rautakorpea, koska Tappara yhtensä Suomen menestyneimpänä ja historiavoimaisimpana seurana ei voi henkilöityä niin voimallisesti vain yhteen henkilöön.
Miten se henkilöityminen sitten voidaan pyrkiä välttämään? Avainsana on jatkumo. Tapparassa on pyritty ilmiselvästi luomaan jatkumoa, jota täytyi hyödyntää nyt valmentajien osalta kautta paria suunniteltua aiemmin, kun Tapola nousi kakkosesta ykköseksi. Jatkumo niin valmennuksessa kuin pelaajistossakin on omiaan luomaan varmuutta sekä projektiin että prosesseihin. Projektista toiseen siirtyminen luonnistuu varmemmin, kun esimerkiksi valmennuksessa on jatkuvuutta sekä pysyvyyttä tietotaidon säilymisen muodossa. Prosessit ovat myös varmemmalla pohjalla, kun pelaajat ja valmennus ovat toisilleen jatkumon kautta tutumpia kuin niin sanotusti pystymetsästä revittyjen uusien valmentajien ottaessa ohjat kausien välillä. Silloin toimintatavat täytyisi aina opetella uudestaan ja keskinäistä luottamusta täytyisi rakentaa pidemmän kaavan mukaan, koska yhteisiä kokemuksia ei ole kertynyt niin paljoa kuin tuttujen kavereiden kanssa.
***
Jatkumon kanssa ikään kuin rinnakkainen avaintermi on myös seuraidentiteetti, jota pidän itse asiassa ehkä tärkeimpänä juttuna tässä koko pohdinnassa vaikka viimeisenä sen mainitsenkin. Identiteetti laajana käsitteenä määrittää sitä, että
mitä Tapparassa tehdään,
miten tehdään,
miksi tehdään, millaisia/minkätyyppisiä tekijöitä Tapparaan halutaan ja ketkä tekijät ovat siis muodostamassa jatkumoa niin pelaajistossa kuin valmennuksessakin.
Ihannetilanne identiteetin kannalta olisi se, että aina ja joka tilanteessa organisaation sisällä (Tappara) tai organisaation välittömässä läheisyydessä (esim. LeKi ja Juujärvi?) olisi tarjolla mielekkäitä vaihtoehtoja yllättävien tai vähemmän yllättävien tilanteiden varalle, niin pelaajien kuin toimihenkilöidenkin kohdalla. Seuraidentiteetti ja seuraidentiteetin mukainen jatkumo henkilövalinnoissa turvaavat yhdessä koko organisaation toimintaa pitemmällä aikajänteellä ja tarjoavat vaihtoehtoja jokaisessa tilanteessa enemmän kuin hetkessä elämisen malliin luottavassa toiminnassa.
Seuraidentiteettiä vahvistaa myös kehitysmahdollisuuksien olemassaolo, jota LeKin kanssa kehitetty mahtava yhteistyökuvio ilmiselvästi tarjoaa. Kehitysmahdollisuudet ovat seuralle myös erittäin hyvä tapa markkinoida itseään pelaajamarkkinoilla ilman varsinaista markkinointia - kehittymisolosuhteet kun vain ovat kunnossa niin motivoituneiden pelaajien kiinnittäminen on paljon helpompaa.
Seuraidentiteetillä on tietysti useampia alakohtia, kuten pelillinen identiteetti. Tähänhän sisätyy nykyään tuttu ajatus siitä, että junnuista edustukseen pelattaisiin "samaa peliä" ja LeKiinkin saataisiin samoin ajattelevaa valmennusta. Pelillisen identiteetin olemassaolo kiinnostaa myös pelaajia, sillä pelaajia on erityylisiä ja yhtä miellyttää tämä tapa pelata ja toista tuo toinen tapa. KalPa onnistui Pekka Virran johdolla pelillisen identiteetin luomisessa kiekkokontrollia suosivien pelaajatyyppien kanssa, se KalPan pelillinen identiteetti on nyt pari kautta toki ollut heikommalla toteutuksella, ja JYP Dufvan johdolla loi jyppiläisen tavan pelata jääkiekkoa jyppiläisillä pelaajilla. Pelillinen identiteetti on myös kiinteä osa seuran brändiä.
Ensi kausi tulee olemaan Tapparan nykytilan kannalta ensiarvoisen tärkeä oikeastaan joka saralla. Provosoivasti muotoiltuna: Onko Tappara valmis toimimaan ilman Rautakorpea vai tarvitseeko organisaatio vieläkin holhoojan?