Yksi kausi on seurojen strategioissa hyvin pieni ajanjakso, eikä yksi metsään mennyt kausi hetkauta pitkän tähtäimen suunnitelmia. Fanille kuitenkin etenkin huonosti menneet kaudet ovat pitkiä. Omat fiilikset ovat aaltoilleet todella paljon viimeisen vuoden aikana: playoffien taisteleva ilme viime vuonna sai aikaan positiiviset fiilikset, sitä huomasi, ettei se menestys vaan se, että joukkue taistelee - se riittää. Sitten tuli kesä ja kauden harjoitusottelutkin alkoivat.
-"No, ne on vaan harjoitusotteluita."
-"No, tää ei oo mikään tähtipelaajista koostuva joukkue, mutta ainakin jokainen taistelee loppuun asti."
-"No, ei olla ehkä ennakkosuosikkeja, mutta mahdollisuudet on mestaruuteen, jos joukkue taistelee."
Näitä sokean uskollisia ajatuksia toistin itselleni harjoituskauden mennessä päin persettä. Sitten tuli uutinen, että Mattila eroaa ja heti perään, että joukkueen sen hetken kovin vahvistus lähtee toiseen SM-liigajoukkueeseen. Silloin iski todellisuus.
Koko joukkue tässä on perseillyt. Nyt menetettiin potentiaalinen maalintekijä, joita ei Suomessa liikaa ole, eikä etenkään Tapparassa. Aina olen ollut lojaali Tappara-fani, kunhan olen tuntenut, että joukkueeseen on panostettu. Nyt en tunne enkä näe tätä panostusta, ja ennen kuin näin on, en ala itsekään panostamaan joukkueeseen ostamalla lipun lippua peleihin. Kyllä näin on.
Jos Tappara-imago vedetään lokaan halvoilla joukkueilla, joilla ei ole edes tähtäimessä mestaruus, niin en halua olla missään tekemisessä kyseisen joukkueen kanssa. Jos ei enää edes itse uskota, että Suomen kovin joukkue tulee Tampereelta ja alkaa T:llä, niin ihan hyvin voidaan pistää pillit pussiin. Tosifani on mukana niin ylä- kuin alamäissä, mutta ei se tarkoita, että ihan lampaita tarvii olla.
Katsellaan myöhemmin, jos vaikka joukkue saisi päävalmentajan ja vahvistuksia.
No joukkuehan sai päävalmentajan ja vahvistuksia. Niillä saatiin hämättyä suurinta osaa faneista, tai no... ainakin minua. Menin kauden ekoihin otteluihin ja sain vastinetta rahalle: Tappara taisteli. Pari tappiota tuli, mutta kaikissa taisteltiin ja voittoja tuli mukavasti. Sitten alkoi tulla matseja, joissa joukkue fleguili.
-"No, ehkä joukkue on vaan väsyny kovasta treenistä. Keväämmällä olla parhaassa vedossa niin kuin pitääkin."
-"Playoffeissa sitten."
Tappioputket kasvoivat. Aloin tottumaan ajatukseen siitä, että kunhan säälipleijareihin päästään niin hyvä on. Kunhan Ilves pysyy takana. Toisinsanoen aloin tyytymään vähään. Joku voi sanoa, että aloin ajattelemaan realistisesti ja että se on hyvä. Minusta itsestäni kuitenkin on erittäin huolestuttavaa, jos joukkueen fanit alkavat ajattelemaan realistisesti. Fanien pitäisi saada uskoa ja unelmoida, mutta tällä hetkellä Tappara ei anna siihen minkäänlaista mahdollisuutta. Se on pettänyt minut tällä kaudella, vaikka olisin tyytynyt niin vähään.
Nyt, kun Tappara ja joukkueen playoff-mahdollisuudet saavat kyytiä Lukolta, aloin miettiä, miksi tyydyin vähään. Miksi seurajohto ja pelaajat tyytyvät vähään? No tottakai he saavat tyytyä, jos kerta fanitkin tyytyvät. Faneista se intohimo lähtee. Meidän kuuluu vaatia parempaa. Meidän kuuluu pitää kiinni meille annetuista lupauksista. Meille luvattiin kultaa kymmenen vuoden sisällä ja muita mitaleja. Meille luvattiin pitkäntähtäimen suunnitelma. Onko tämä osa sitä strategiaa? Miten hommat hoidetaan niin, että palataan luvatulle ladulle? Onko näitä asioita kysytty seurajohdolta?
Fanien ja heistä johtuen myös seurajohdon ja joukkueen pitäisi aina lähteä kauteen mestaruus silmällä pitäen. En tarkoita kallista joukkuetta, mutta joukkuetta, jonka takana seistään. Itse tunsin alkukaudesta, että seurajohto ei uskonut tämän joukkueen mahdollisuuksiin ja tämä varmistui, kun Tappara ei hankkinut kunnon vahvistuksia siirtoajan lopulla. Silloin ajattelin, etten minäkään seiso, mutta aina kuitenkin rakkaus Tapparaan on ajanut minut takaisin seuraamaan ja jännäämään... valitettavasti tällä hetkellä sitä, että pääseekö Tappara säälipleijareihin vai ei.
Pelkään vain, että pian tuo rakkaus ei enää riitä. Että koko jääkiekon seuraaminen kärsii. Kyllähän sitä hiihtoa ja formuloita tuli katsottua silloin, kun suomalaiset taistelivat voitosta. Tänöään, kun katselin suomalaismieshiihtäjän ottavan kultaa, tunsin lajin kiinnostavaksi ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. Ajattelin, että olenko gloryhunter, kun en jaksa muuten lajia katsella, mutta ei. Olen ihminen, elän tunteella ja urheilun kuuluu tarjota suuria tunteita. Tätä Tappara ei tarjoa, ellei tietynlaista kroonista haikeaa surua ja matseja katsellessa akuuttia ärtymystä lasketa lukuun.
Haluan kannattaa ja seurata Tapparan matseja, ja tuntea joukkueesta ylpeyttä. En koe itseäni suerajohtoa fiksummaksi, siksi en ala heitä työssään neuvomaan. Tyydyn vain pyytämään, että faneille annetaan mahdollisuus tuntea ylpeyttä joukkueesta ja että jokainen kausi otetaan joukkueen ja seurajohdon toimesta tosissaan - mestaruuden täytyy olla aina tavoite. Realististeja ei saa olla urheilussa. Tämä ei ole järjen ja objektiivisuuden asia, vaan tunteen ja subjektiivisuuden asia!
En tarkoita, että velkaa otettaisiin ja otetaan riskejä joka kausi, vaan että tehdään sellainen joukkue vuosittaisen pelaajabudjetin rajoissa, jolla on mahdollisuus mestaruuteen. Ja että tuohon joukkueeseen uskotaan ja sitä tuetaan viimeiseen asti niin fanien kuin seurajohdonkin toimesta. Se tarkoittaa matseissa käymistä fanien osalta. Se tarkoittaa joukkueen vahvistamista tammikuun lopulla seurajohdon toimesta, jotta näytetään faneille ja joukkueelle, että mestaruuteen uskotaan. Ja mestaruuteen uskoen joukkue taistelee kentällä jokaisessa matsissa kuin olisi mestaruus katkolla. Näyttäen joka ottelussa uskonsa omiin kykyihinsä niin itselleen kuin faneille katsomossa ja seurajohdolle toimistossa. Intohimoa ja uskoa Tapparaan, ei muuta tarvita!
