Ei mua sinänsä hirvitä Pomo Ojanen kakkosena, hän on kuitenkin pelannut huipputasolla vuosikaudet joten hän tietää mitä menestyvän liigajoukkueen arjessa pitää tapahtua että paikka sarjan kärkikastista ansaitaan. Ojanen on ex-huippupelaaja joka oli vuosikaudet Jukka Rautakorven valmennuksessa. Silloin Tapparassa harjoiteltiin ehkä laadukkaimmin koko Suomessa, pelaajat menivät yksilötasolla paljon eteenpäin ja joukkueeseen pystyttiin hankkimaan pelaajia jo sillä maineella että Tapparassa todennäköisesti pääset a) huipputason yksilövalmennukseen b) menestyvään joukkueeseen. Tällaiset asiat painavat vaakakupissa silloin kun pelaaja miettii seuraavaa sopimustaan ja seurojen tarjouksissa ei ole merkittäviä eroja suuntaan tai toiseen. Ei Tappara kymmenen vuotta sittenkään ollut sarjan rikkain seura (joskaan ero kärkeen ei ollut aivan näin suuri kuin nykyään), mutta pelaajamarkkinoilla pystyttiin kilpailemaan muillakin valteilla kuin raha. Kaikki lähtee valmennuksesta, kun se on kunnossa, joukkueella on edellytykset menestyä.
Rautakorpeen henkilöityy lähes täysin Tapparan menestys 2001-2003. Toki Leinonen oli toimitusjohtaja joka operoi pelaajamarkkinoilla, mutta Rautakorven kädenjälki näkyi hyvin vahvasti jokaisessa pelaajahankinnassa. Ei Tapparaan sattumalta hankittu Mikko Luomaa, Jussi Tarvaista, Timo Vertalaa tai Arto Kukia jotka muutamaa vuotta myöhemmin olivat mestaruusjoukkueen kulmakiviä. Osittain nimettömät pelaajahankinnat saneli Tapparan talous, mutta Rautakorven silmä ja kyky kaivaa pelaajista potentiaali irti teki Tapparasta organisaation joka oli muutaman vuoden sarjan huipulla. Eron muihin teki laadukas valmennus, eivät taloudelliset resurssit.
Viime vuosina on nähty karvaasti se mikä on sarjan keskikastin organisaation kohtalo jos se ei pysty tekemään jollain sektorilla asioita paremmin kuin kilpailevat seurat. Valmennusetu menetettiin siinä vaiheessa kun Rautakorpi kyllästyi toimintaympäristöön ja jätti seuran kesken sopimuskauden. Urama toki teki erittäin hyvää työtä kohtalaisen hyvällä (ja kalliilla) joukkueella, mutta menestysikkunan ollessa auki (2007-2008) Tappara ei pystynyt panostamaan pelaajamarkkinoilla siinä vaiheessa, kun joukkueeseen olisi kaivattu hieman terävyyttä ratkaisuosastolle (hyökkäyskalusto ei ollut huippupuolustuksen veroinen). Tästähän Urama on sen jälkeen maininnut julkisuudessakin.
Mikko Saarisen aikana joukkueessa oli liigan paras sentteri ja toiselle kaudelle tehtiin mittavat puolustuskaluston vahvistukset (Saravo, Mäntylä), mutta Saarinen ei missään vaiheessa saanut joukkueesta sen potentiaalia irti. Saarisen taustat olivat omasta organisaatiosta, hän oli helppo (ja varmasti halpa) valinta valmentajaksi mikä jälkeenpäin ajatellen oli selkeä virhe Leinoselta. Ehkä hyvät kokemukset Uraman kanssa (jonka piti valmentaa alkuun Tapparan A:ta!) helpottivat valintaa, mutta ehdottoman väärä se kuitenkin oli. Kakkosvalmentajaksi tulleen Mattilan suora palkkaaminen monivuotiseksi päävalmentajaksi oli yhtä käsittämätön ratkaisu ja päättyi (onneksi) ennen kuin ehti kunnolla edes alkaa. Mattila palkattiin täysin olemattomalla kokemuksella ja tilanteessa jossa hänen ongelmansa pukukopissa olivat olleet kauden mittaan luettavissa jopa Aamulehden kolumneista. Miten Mattila nähtiin uutena huippuvalmentajana ja henkilönä joka nostaa Tappara taistelemaan sarjan kärkisijoista tulevaisuudessa? Missä olivat ne ominaisuuudet, jotka tekivät hänestä ykkösvaihtoehdon? Miten hänen nähdään houkuttelevan pelaajia Tapparaan tai missä ovat näytöt siitä että hänen alaisuudessaan pelaajat ottavat harppauksia urallaan ja kehittyvät huippupelaajiksi? Kysymyksiä on paljon, mutta vastauksia ei Leinoselta saada koskaan, hän ei ikinä julkisuudessa lähde kommentoimaan tai luomaan henkeä valoisasta tulevaisuudesta. Mennään vain päivä kerrallaan eteenpäin, tulevaisuus näyttää jne. Tuntuu että koko Tapparan organisaatiosta on puuttunut intohimo sen jälkeen kun hallituksesta lähti tärkeitä miehiä pois ja Leinoselle jäi lähes yksin vastuu toiminnan pyörittämisestä. Mitään uutta tai ennakkoluulotonta ei uskalleta yrittää, valitaan vain tasaisen harmaa (Saarinen ja Mattila) päävalmentaja, hankitaan potentiaalisia pelaajia muiden joukkueiden 3-5-ketjuista ja toivotaan parasta. Perustellaan sitten jollain TPS:n mestaruudella ettei pelaajalista merkitse, vaan päivittäinen työ. Totta sekin, mutta jos sitä päivittäistä työtä ei ole johtamassa todellinen huipputason koutsi (johon TPS Suikkasessa osui hyvällä onnellakin kun vaihtoehtona oli myös Mika Toivola) joka pitää langat käsissään, jää se pelkäksi sananhelinäksi.
Sami Hirvonen voi olla huippuvalmentaja, mutta hän joutui tuleen lyhyellä varoitusajalla jolloin joukkueesta puuttuivat 1-2-sentterit ja oikeastaan koko ykkösketju. Vaikea tilanne, kun joukkueesta on kesän aikana häipynyt kaksi päävalmentajaa, liigan pistepörssivoittaja, runkosarjan maalipörssin kärkimies ja taistelija Ville Nieminen. Ei menestyvää joukkuetta kasata niin että ensin katsellaan harjoituspelit josko jotain tarvittaisiin, ja kun otetaan pahasti kuokkaan illasta toiseen, aletaan nopealla aikataululla etsimään uusia pelaajia kärkiketjuihin. Alkukaudesta resepti näytti ihme kyllä jopa toimivan ja Leinoselle alettiin kerätä sulkia hattuun (en muista olinko itsekin siinä mukana kun muutamasta voitosta innostuin), mutta karu totuus on iskenyt lokakuun aikana rajusti vasten silmiä. Shayne Toporowski on yksipuolinen pelaaja joka tarvitsee huippusentterin onnistuakseen, eivätkä Kevin Doellin ominaisuudet näytä riittävän siihen rooliin optimaalisesti. Tällainen toiminta pelaajamarkkinoilla käy lopulta kalliiksi, koska jos tästä kaudesta halutaan vielä jotain muuta kuin katastrofi, lienee Leinosen pakko lähteä etsimään joukkueeseen lisävahvistuksia.
Lyhyenä yhteenvetona tästä tajunnanvirrasta; Tappara on organisaationa jämähtänyt vanhoihin toimintamalleihin, jotka toivat menestystä 2000-luvun alussa. Sille on käynyt nyt samalla tavalla kuin 80-luvun mestaruuksien jälkeen, jolloin ei myöskään osattu uusiutua kunnes liigakarsinnat ja koko vaikea 90-luku osoittivat ettei vanhoilla urilla pystytä menestymään kuten aiemmin. Nyt edessä on laihoja vuosia (mahdollisia yksittäisiä onnistumisia lukuunottamatta) niin kauan kuin organisaatio pysyy jähmettyneessä tilassa eikä toimintamalleja uudisteta. Synkimpiä skenaarioita en halua tässä lähteä edes ruotimaan.