Ajattelin nostaa muutaman ajatuksen termeinä kauden 2012-13 Tapparasta esiin. "Henkinen toipuminen" finaalitappiosta kävi yllättävän nopeasti pimenevän illan, saunan, kaljan ja parin napsin jälkeen..
Identiteetti
Tappara palasi menestyksen tielle ja saavutti identiteetin menestyvänä joukkueena, jolla on uskottava materiaali ja valmennus. Tappara on kiekkohistoriallisesti merkittävä toimija, jolta voidaan odottaa menestystä. Puitteet menestykselle ovat periaatteessa olleet koko ajan olemassa, mutta rajoitteita on ollut ratkaisevissa osa-alueissa liialti. Viime kaudet ovat siis menneet enemmän tai vähemmän sinne päin, milloin mistäkin syistä johtuen. Oikea toiminnallinen pitkäjänteisyys on ollut toissijaisena tapana toimia. On asetuttu toivon varaan ja ajateltu, että kyllä tästä jotain tulee. Valmentajavalinnoissa on asetuttu liikaa kehittymistoiveiden varaan, ja Uraman aikana se toisaalta toimikin yhdessä pelaajamateriaalin laadukkuuden kanssa. Muuten valmennuksellinen panostus on ollut lapsenkengissä, valmennus kun kuitenkin on päivittäisen tekemisen valvova ja päättävä elin. On aivan sama pitää tiedotustilaisuuksia kymmenvuotistavoitteista, jotka jo itsessään ovat vain toivekertomuksia, varsinkin jos itse toiminta ei ole samassa suhteessa tavoitteiden kanssa. Toivon varaan voidaan tiettyyn pisteeseen asti asettaa panosta, mutta kantavana voimana varsinkaan toiminnan tärkeimmillä paikoilla se ei saa olla. Talous määrittää toiminnalle ymmärrettäviä rajoitteita, mutta on tyhjänpäiväistä asettaa kymmenvuotistavoitteita menestykselle, jos ei voida olla täysin varmoja rajoitteiden riittävästä väljyydestä.
No, historia historiana, nyt Tappara on luonut itselleen jälleen menestyksen identiteetin, joka säteilee kaikkeen toimintaan ja ulkopuolelle. Tappara on jälleen aidosti varteenotettava mestaruuskandidaatti ja noteerattava ryhmä Euroopankin tasolla.
Pelin kehittyminen
Seikka, jota syksyllä aliarvioitiin ja epäiltiin, mutta osoittautui kuitenkin Tapparan kannalta elintärkeäksi ominaisuudeksi. Fyysisyyttä ei ollut, peli ei toiminut, tappioita tuli SM-liigassa toinen toisensa perään, vaikka harjoitusottelut menivät melkein kuin punakoneella ikään. Valmennuksen visio oli kuitenkin alusta alkaen selvä ja kaikki toiminta kommentointia myöten pyrki pelin omaksumiseen ja reagointiin. Pelitapaa oli ajettu sisään jo toukokuusta lähtein pienistä palasista ja osatekijöistä lähtien ja tosiasiallinen kehittyminen tapahtuu vasta tosipaikassa ja oikeaa vastustajaa vastaan.
Joukkueen pelillinen kehityskaari syyskuusta huhtikuun loppuun oli karikkoineen kaikkineen ihailtavaa seurattavaa ja kylmä osoitus valmennuksen ja pelaajiston tahtotilan sekä realismin yhteensopivuudesta. Pelinopeus nousi loppukautta kohden sijoittumisen ja sitä myöten syöttölinjojen monipuolisuuden sekä liikkuvalle miehelle syöttöjen myötä korkealle tasolle ja tämä yhdistettynä pelaajien yleiseen taitoon Tappara nousi sille tasolle, jolla se opittiin tuntemaan menestyvänä ja potentiaalisena mestarina.
Huomattava seikka tasakentällispelaamisen lisäksi on erikoistilannepelaamisen kehittyminen. Ei ole esittää tarkkoja tilastoja, miten yli- ja alivoimaprosentit ovat kauden mittaan käyttäytyneet, mutta alivoimapelaamisen kehitys alkoi työsulku-Hansenista jatkuen kevään huippuprosentteihin asti. Ylivoimapeli löysi lopullisen uomansa neljän hyökkääjän peluutusmallin ja roolituksen kautta.
Joulutauon jälkeen Tapparan tehokkuus suhteutettuna laukomiseen eli "tehtyyn työhön" nähden nousi uudelle tasolle varsinkin verrattuna alkusyksyn esityksiin, jolloin lauottiin ahkerammin, mutta hävittiin melkein järjestään. Sinänsä ristiriitainen ilmiö kuitenkin tapahtui finaalisarjassa, kun alhainen laukomismäärä säilyi, mutta tulos oli heikompi. Tämä selittyy kuitenkin playoff-pelaamisen erilaisuudella, tunteen korostumisella sekä yksinkertaisella suhteella vastustajaan, Ässillä oli tärkeillä paikoilla paremmat palikat suhteessa Tapparan vahvuuksiin, Raanta etummaisena ja viisikon tiiviys oli vielä Tapparaakin parempaa. Mutta, mutta.. Satunnaistekijöillä on aina osansa.
Pelin kehittyminen voidaan nähdä myös negatiiviseen suuntaan. Barkovin ja Connollyn, kahden pelitavallisesti elintärkeän yksilön loukkaantumiset söivät itsessään valtavan osan koko kauden koossa olleista koostumuksista. Molemmilla on Tapparan pelitapaan poikkeuksellisen tärkeitä ominaisuuksia, joihin ei löytynyt riittäviä paikkaajia. Barkovin taito rytmittää peliä ja kyky löytää lähes aina oikea ratkaisu paineen alaisena, kiekollisena tai kiekottomana, on jotain poikkeuksellista mihin tahansa joukkueeseen, Connollyn kokonaisvaltaisuus molemmissa päissä kenttää sekä erityisesti suunnanmuutospelaaminen eivät myöskään löytäneet riittävää paikkausta rosterista.
Peli kehittyi pakon sanelemana negatiiviseen suuntaan kauden tärkeimmillä hetkillä, mutta voidaan toisaalta ajatella, että runkosarjan aikana Tappara vältti loukkaantumiset poikkeuksellisen hyvin. Mainitutkin loukkaantumiset olivat tyyppiä ”satunnaiset sattumat”, joihin ei omalla pitkäjänteisellä tekemisellä voi mitään. Barkovilla yksittäinen huono tilanteeseenmeno ja Connollylla epäonni maalinedustilanteessa, tilanteita, jotka eroavat esimerkiksi revähdys- tai rasitusvammoista, joita voidaan ehkäistä tietyissä määrin oman oheistekemisen laadukkuudella, mikä Tapparalla on siis ollut kunnossa. Puhuin jossain yhteydessä jossain ketjussa satunnaistekijöiden hallitsemisesta, mikä siis käsittää nimenomaisesti esimerkiksi kehonhuollon kaikessa suhteessa niin, että huolimattomuuteen liittyvät vammat tai sattumat ovat oman toiminnan vaikutusvallan alaisuudessa mahdollisimman hyvin hallussa.
Ässien asettama pelitavallinen haaste finaalisarjassa kohosi liian suureksi eikä Tapparalla ollut enää riittävästi keinoja vastata haasteeseen. Kaikki kokeiltiin, jopa Luceniukselle ensimmäinen peli kauden aikana sentterinä, mutta epätoivo oli jo tällöin ottanut vallan realismista ja tappio ei ollut niinkään pelitavan tappio yksistään, vaan korostuneiden yksilövirheiden. Tapparan peli oli kehittynyt "tarpeeksi", mutta kriittiset virheet painoivat tuloksen tappioksi.
Yksilöiden kehittyminen
Pelin kehittymisen lisäksi hyvän ja menestyvän merkki on yksilöiden kaudensisäinen kehittyminen, ei pelkästään kehittyminen kausien välillä, niin sanotusti kesäkehittyminen. Kauden 12-13 Tapparassa oli useita kehittymistarinoita, joista tässä omasta näkökulmastani muutama esiinnostettuna. Tottakai jokaisen pelaajan kausi voidaan nähdä kehittymistarinana, mutta tässä pidän kehittymisenä enemmänkin suhdetta odotuksiin ja kaudensisäisiin esityksiin.
Ensimmäisenä mieleen nousee ykkösvahdin paikan kaapannut ja lopulta Tuokkolan pois ajanut Metsola. Liigan maalivahtieliittiin nousu ennakkoon selvältä kakkosvahdin tontilta on loistava meriitti, mutta finaalisarjan pupellukset jäivät kuitenkin häiritsemään lopputulosta. Metsolan kehittymistä auttoi omalta osaltaan puolustuspelin laadukkuus tammikuun aikoihin, mutta maalivahti kuitenkin ne maalit päästää tai on päästämättä, tätä taustaa vasten Tappara pystyi esimerkiksi muokkaamaan peliään ottelun sisällä passiivisemmaksi, koska tiesi, että laadukas puolustuspeli yhdessä Metsolan kanssa tuottaa joukkueelle riittävää tulosta.
Aalto nousi tärkeimpinä hetkinä esiin, playoffeissa lähes yhtä monta maalia kuin runkosarjassa. Tärkeitä onnistuneita yksilöratkaisuja, joita ei ikävä kyllä palkittu joukkueen voittona, esimerkkinä viimeisessä finaalissa pitkä tarkka syöttö Koskirannalle ja ohjurilämäri 2-2.
Connollya oltiin jo lähettämässä takaisin kotiin, mutta kehittymispotentiaali tiedostettiin onneksi riittävässä laajuudessa ja miehen kanssa lähestulkoon mentiin mainostettuihin sotiin. Connolly oli elintärkeä palanen aliarvostettuakin ykköskenttää ja kehittyi joukkueen pelitapaan hyvin sisään. Loistohankinta ja toivottavasti tulevaisuutta on suunniteltu Tapparaan.
Barkovista on jo sanottu niin paljon, että miestä itseään varmaan jo hävettää, mitä tulikaan tehtyä. Kuitenkin loistava kehittymistarina ja olennaisena osana Niemisenkin kehittymistarinaa, jos sitä voi sellaiseksi vielä kutsua.
Haapala tuli kauden alkuun hienosti mukaan, mutta hiipui. Silmävamma varmasti jonkin verran vaikeutti kautta, mutta näillä tiedoilla ei kannata lähteä arvailemaan muita syitä. Fysiikka varmasti yksi potentiaalinen syy, mutta henkinen aihio on kunnossa tulevaisuutta varten.
Muita maininnanarvoisia kehittymistarinoita ovat Malinen, Palola ja tietyissä määrin Erkinjuntti sekä Koskiranta. Malisella oli itselleni jo salakavalasti kertynyt huomattava määrä pelejä SM-liigassa ja ne pelit varmasti helpottivat sisäänajoa Tapparan pelitapaan. Loppukauden vastuu loukkaantumisten jälkeen meni tietyissä määrin yli, mutta pakon sanelemana toki ja monipuolisuus ei ole koskaan pahasta puolustavammassa roolissa. Palola raivasi tiensä puskista LeKistä Tapparan vakiokokoonpanoon ja jopa Barkovin vierelle, asenne on kunnossa, mutta joku puuttuu vakituiseen paikkaan kärkikentissä menestyvässä joukkueessa. Vääntövoima ei aina riitä eikä peliäly toisaalta ole aina samalla sivulla muiden kanssa. Paikan tullen tekee kuitenkin maalin ja laukoo tarvittaessa ahkerasti, ominaisuuksia, joista voidaan jalostaa parempaa. EJ:n maalittomuus rassasi miestä itseään sekä vielä enemmän palstalaisia, mutta tärkeä palanen pelitavassa sekä ykköskentässä mitä pidemmälle kausi eteni, CC:n loukkaantuminen toki vei pontta pois koko ykköseltä. Koskiranta saattoi pelata itselleen nopeutetulla aikataululla ulkomaansopimuksen, mutta pidetään sormet ristissä täällä pysymisen puolesta. Toivottavasti isyys velvoittaisi riittävissä määrin.
Sitoutuminen
Yksilöt sitoutuivat alusta alkaen pelitavan sisäänajoon eikä liiallisia sooloiluja nähty. Vaikka peli välillä olisikin tuntunut puurtamiselta vailla tulosta, päämäärä oli silti koko ajan mielessä eikä siitä tingitty. Valmennuksen merkitystä sitouttamisessa ei sovi aliarvioida, mutta ei toisaalta jokaisen osallistuvan yksilönkään ominaisuuksia pyrittäessä yhteiseen päämäärään, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Joukkueen peli oli luonnollisesti parhaimmillaan viisikon ollessa sitoutuneena kentällä ja mikä olisikaan ollut lopputulos, mikäli kaikki kauden lopulla mukana olleet yksilöt olisivat olleet mukana koko kauden ajan (Clarke, Umicevic)? Vielä viimeisessäkin finaalipelissä Rautakorpi taputteli kannustaen vaihtoaitiossa Umicevicia olkapäähän ja Dragan nyökkäili myötäilevästi. Oppiminen oli selvästi vieläkin vaiheessa ja potentiaali olisi miehellä huikea.
Kiinnostavuus
Osaava valmennus, vaatimustaso, menestyksen edellytykset ja päivittäisen tekemisen laatu ovat kilpailuvaltteja, joita ei voida vain kirjoittaa, että ”hei, meillä on näitä, tule meille!” Ne pitää ansaita meriitinomaisesti ilman mainostamista ja kauden 12-13 Tappara on ne ansainnut oman tekemisen kautta. Tappara kiinnosti jo ennen kautta, monen pelaajan suusta kuultuna ja varmasti kiinnostaa entistä enemmän tulevaisuudessa, kun puheiden ja oletuksien päällä on raakaa tulosta. Menestys innostaa kannattajia kiinnostumaan joukkueesta entistä enemmän ja mielenkiintoista nähdä tälläkin saralla ensi kauden kuvioita, miten kannatustoiminta ottaa kehittyäkseen.
Sietäminen, kärsivällisyys
Olosuhteiden sietäminen oli kauden mittaan seksikäs termi, johon sisältyy nähdäkseni monia ulottuvuuksia: oman pelitason heittely, tuomaritoiminta, vastustajan tekemiset, kolmannet osapuolet. Prosessin kehitysvaiheessa oma pelitaso heittelee luonnollisesti yksilöiden oppimistahdin mukaisesti, tuomareista on keskusteltu runkosarjan aikana jo riittävyyteen asti, oma pelaaminen pitää aina tiettyyn pisteeseen asti pystyä suhteuttamaan vastustajan peliin kuitenkaan täysin vastustajan pillin mukaan kulkematta ja aina löytyy kolmansia osapuolia, joilla on sanottavaa ja vaikutushalua (sponsorit, kukkahattutädit, liigan ihmiset, ym). Vaikka olosuhteet eivät aina ole oman mielen mukaisia, niitä täyty sietää silloin, kun ne eivät ole oman vaikutusvallan alaisina. Toiminta pyritään totta kai aina tekemään mahdollisimman helpoksi ja vaivattomaksi itselle, mutta aina se ei onnistu itsestä riippumattomista syistä ja silloin täytyy oppia sietämään ja olemaan kärsivällisiä, odottamaan parempaa hetkeä.
Tappara onnistui sietämään sisäiset ja ulkoiset olosuhteet hopeamitaliin asti. Se oli hieno suoritus rospuuton jälkeen.
Raakuus
Kauden 12-13 Tappara oli menestynyt, mutta myös tietyllä tapaa raaka. No, ammatilaisurheilua voidaan pitää aina raakana, mutta esimerkkejä joukkueen edusta yksilön edellä löytyy: Männikön ja Kaijomaan poistuminen, Venäläisen pelaamattomuus runkosarjassa, nuorien pelaajien vähyys tosipaikoissa, yksipuolinen maalivahtipeluutus, mitä kukakin pitää ”raakana”. Aina pitää ottaa huomioon henkinen jaksaminen fyysisen olemisen rinnalla ja täytyy kuitenkin ihailla esimerkiksi Venäläisen valmiutta astua mukaan tarvittaessa kovassa paikassa playoffeissa. Pelaamattomuus ei varmasti ollut Tuokkolan mieleen ja yhdessä taloudellisten seikkojen kanssa siirtyminen muualle oli perusteltua. Kokeneet Männikkö ja Kaijomaa pelasivat alkukaudella pienevässä roolissa ja lopulta löysivät itsensä muualta, varmasti otti kokeneena pelaajana koville olla ensin kesä mukana ja sitten huomata olevansa ”tarpeeton” ja ”osaamaton” palanen kokonaisuutta. Voidaan kuitenkin todeta, että vaikka toiminnassa oli raakuutta, toiminta oli samalla menestynyttä ja siihen ammattilaistoiminta tähtääkin, voittamiseen ja menestykseen.
