Pakko kai tätä on jotenkin kirjallisesti purkaa, jos vaikka auttaisi. Ei tarvi lukee...
En muista koska olis peli vituttanut noin paljon ja kauan, jos koskaan. Prahaan -92 pitää vähintään mennä, mutta silloin vasta ensimmäiseen finaalitappioon sisältyi toivo, että ensi vuonna sitten. Ja aika pianhan mm-kisasaralla silloiset tappiot kuitattiinkin.
Liekö tämän loppuottelupaikan yllätyksellisyys, joka korostaa tilaisuuden ainutlaatuisuutta ja siten harmitusta tuon tilaisuuden menettämisestä.
Niin typerää kuin se onkin, Ruotsi on se tekijä, joka suurilta osin nostaa vitutusta. Sehän on vaan maa muiden joukossa. Miten se vaan tuntuu niille aina niin helpolta. Mitäänsanomaton alkusarja, sitten helppo voitto Sveitsistä. Pari hyvää peliä loppuun ja se riitti niille. Tuntuu epäreilulta.
Sen voin sanoa, että voitto tuosta pelistä olisi ollut penkkiurheilijaurani selkeästi suurin voitto. Outoa, että sitten kääntöpuolella on ikäänkuin suurin tappio, vaikka ennen kisoja hopea oli parempaa kuin edes haaveilin. Ehkä kuitenkin jollain tasolla siis kaikkien aikojen kiekkopeli itselleni.
Kun porukka alkoi perua osallistumistaan kirosin, ettei koko kisat kiinnosta ollenkaan. Kun tajusin, että tottahan siellä kisoissa ovat ne jotka haluavat siellä olla, eivätkä vemppakoneet, alkoi kiinnostaa senkin edestä. Että näyttäkää kaikille!
Suomi ei vaan uskalla voittaa vieläkään. Selvää hermoilua ratkaisupelissä. Helppoja syöttöjä metrikaupalla ohi kaverista ja kiekon lipsumista ilman häirintää lavasta. Sen vuoksi kisojen huonoin peli Suomelta minun silmissäni. Joskin mahdoton tietty johonkin saksamatsiin verrata.
Kultaa -95 en ole ikinä kauheasti arvostanut kisojen "amatöörimäisyyden" vuoksi, mutta nytpä tuntuu siltä, että sen voiton status nousi. Vaikka kisojen taso oli mitä oli, niin se oli kuitenkin voitto. Ainoa loppuottelu, joka on pystytty voittamaan. Voiton ja tappion ero voi pelillisesti olla pieni, mutta henkisesti suoritusten välissä matkaa on välissä ja paljon.
Jotenkin edelleen World Cupin kakkossija tuntuu itselleni kovemmalta kuin tämä, koska se saavutettiin ikäänkuin "vieraammalla maalla" (se on vaan fiilis, pieni kaukalo jne.) joskin tietty tämä turnaus kokonaisuutena oli selkeästi kovin Suomelta koskaan. World Cupin loppuottelustakin jäi paljon parempi fiilis. Pistettiin yllättäen selkeästi paras tiimi tiukoille. Nyt hävittiin huonolla pelillä.
Taas on se tunne, että tämä oli viimeinen mahdollisuus. No, sama fiilis oli varmasti jo ties koska, sitten tuli World Cupin yllättävä finaali, jonka jälkeen oli taas se tunne, mutta niin vain taas oltiin loppuottelussa.
Nyt kuitenkin ilmeisesti viimeistä kertaa kuitenkin mukana olivat ehkä kaikkien aikojen puolustava puolustajamme ja hyökkävä hyökkääjämme (mielipiteitä, ei tarvitse puuttua noihin esim. Kurri-kortilla...) jotka jäivät ilman minkäänlaista kansainvälistä mestaruutta. Tuput, Huput ja Luput alkavat niin ikään painua jo uransa ehtoopuolelle. Tilalle ei saman tason nuoria ole nähtävissä.
Hienoa tässä hopeassa oli myös se, että World Cupin menestys todistettiin joksikin muuksi kuin täydelliseksi vahingoksi. Suomi on kuitenkin ainoa maa, joka on 1½ vuoden sisään ollut molempien huipputurnausten loppuottelussa. Ei paha.
En tiedä. Tyhjyys jäi.
Positiiviseksi pitäisi tämä kuitenkin kääntää. Kunnon analyysi miksi onnistuttiin niin mahtavasti kuin onnistuttiin. Ja myös, miksi se viimeinen askel on vieläkin vaikeampi ottaa, kuin kaikki edelliset yhteensä. Ja analyysi siitä miten analyysien tulos saataisiin käytettyä hyväksi vastaisuudessa.
No, parempi että *********, kuin ettei tuntuisi miltään. Tyyliin Make me laugh, or make me cry, I don't care nomore.
Se siitä.
Äänestys