Pohdiskellaan nyt sitten syntyjä syviä, kun vähitellen alkaa päästä tämän vuotisesta pettymyksestä yli. Varmaan suurella osalla tamperelaisista joukkuevalinta on ollut itsestäänselvyys jo nappulasta saakka. Itselläni ei ainakaan ole ollut mitään muuta vaihtoehtoa. Niin isä, äiti, kuin siskokin ovat edelleen tapparalaisia, vaikkei heidän kohdallaan voi ainakaan enää nykyään puhua mistään fanitoiminnasta. Mulla se on jäänyt jotenkin päälle. Pikkupojasta asti mua on viety peleihin ja siitä sitten vähitellen homman alkoi ottamaan vakavammin. Lapsena touhu oli tietenkin sellaista kisailua ja uhoamista luokkakavereiden kanssa. Melko vakavasti nämä asiat tuli kuitenkin otettua jo silloin, koska muistan että paikallispelitappioiden jälkeen oli aivan kamalaa mennä seuraavana aamuna kouluun. Eikä sinne aina tullut edes mentyä jos tappio oli tullut. Nykyisin suhtautuminen Tapparaan ja jääkiekkoon on hiukan erilaista. Ainakin pyrkimys on ottaa asiat hieman analyyttisemmin. Se ei todellakaan tarkoita etteivätkö tunteet välillä kuohuisi katsomossa, mutta pyrkimys on kuitenkin se, että ymmärtäisin miksi jotakin asioita tapahtuu peleissä. Sellainen lapsuudesta tuttu uhoaminen ja vittuilu muille on sentään jo jäänyt omalta osaltani taakse. Ainakin yleensä.
Ketjun avaus käsittelee jääkiekkofaniutta. Omalla kohdallani en koe olevani jääkiekkofani, ainoastaan Tappara on se millä on merkitystä. Kyllä mä maajoukkueen pelejä seuraan, mutta henkilökohtaisesti se on yks hailee, kuinka niissä käy. Jos mulla on jotain menoa samaan aikaan kuin Suomi pelaa, sitten mä menen ja katson pelin tuloksen myöhemmin, mikäli muistan. Tapparan jätkille toivon niissä peleissä onnistumisia ja vastaavasti toivon etteivät he telo itseään. Mielelläni seuraan myös NHL:ää ja Ruotsin kiekkoa, mutta niissäkin koen olevani puhtaasti katsojan roolissa. Näissäkin peleissä suurimman huomion kiinnittää Tapparassa aiemmin pelanneet jätkät. Osan niistä kokee vähän niinkuin "kavereiksi" jollain tasolla, kun on kuitenkin tullut heidän kanssaan monesti höpistyä jotakin. Mikään pelitapahtuma niissä sarjoissa ei kuitenkaan juuri heilauta sielunelämääni. Sen sijaan Tapparaan liittyvät tapahtumat määrittelevät joidenkin mielestä liikaakin omaa elämääni. Esim. kaikki menot järjestetään aina siten, että ensin katsotaan Tapparan ohjelmaa, sitten vasta on mahdollista sopia muita menoja. Esiin tulee usein myös muiden mielestä lapsellisia piirteitä, vaikkapa sellaisia että en voi istua pöydässä jossa on keltainen ja vihreä lamppu tms. Kaikkiin lautapeleihin ja vastaaviin mun pitää aina saada sininen tai oranssi pelinappula. En suostu koskemaan tai katsomaan mihinkään ilves-tuotteisiin yms. Nää on kuitenkin enemmän huumoria, mutta onhan siinä myös pieni totuudensiemen mukana. Asiaan vihkiytymättömät eivät näitä asioita kylläkään tajua ottaa huumorilla. Jos Tappara pelaa paskan pelin, se näkyy omassa mielialassa turhana kiukutteluna muille ja yleisenä masennuksena. Vastaavasti kylläkin hyvinä aikoina mieli on yleensä erittäin korkealla. Tästä esimerkkinä vaikkapa kesä 2003 jolloin koko kesän teema oli että "ei vois vähempää _vituttaa", eli silloin ei vituttanut mikään moneen kuukauteen.
Teinivuosina riitti että katsoi kaikki kotipelit ja A:n pelit Hakametsässä, mutta nykyään tämä touhu on melkein ympärivuotista reissaamista pitkin Suomea ensimmäisestä reenipelistä viimeiseen play off -peliin asti. Monesti on tullut mietittyä touhun mielekkyyttä kun palaa jonain synkkänä ja myrskyisenä arki-iltana esim. Lappeenrannasta tappio niskassa. Kuitenkin taas seuraavan pelin koittaessa ei ole edes vaihtoehtona jäädä kotiin. Jotenkin tästä on vaan tullut elämäntapa. Viime vuosina olen sotkenut itseni vielä erilaisiin työtehtäviin milloin Tapparan, milloin Fan Clubin hyväksi ja varmaan siitä syystä tänä keväänä kauden päättyminen otti vielä tavallista kovemmalle. Tuntui että äijä on turhankin täynnä Tapparaa. Päällimmäinen ajatus oli, että nyt olisi hyvä hetki ottaa vähän etäisyyttä koko hommaan. Kauden päättymisestä on nyt kulunut n. puolitoista viikkoa, ja nyt alkaa vähitellen tuntua että se etäisyys on otettu. Eli uutta kautta aletaankin taas jo odottaa innolla. En mä usko että tää touhu tästä lähivuosina rauhoittuu merkittävästi. Tässä elämänvaiheessa ei mikään edes ihmeemmin pidättele, kun ei ole lapsia huolehdittavana ja oma avovaimo elää samanlaista fanielämää. Eli ei tarvi selitellä kotona että taas on lähdettävä peliin, eikä mun tarvi yrittää hymyillä kun ei vaan hymyilytä jonkun katkeran tappion jälkeen.
Yhtenä kysymyksenä oli että mitä fanius antaa. Se onkin hyvä kysymys, ensimmäisenä tulee mieleen että suuria tunteita. Tietenkin sekä hyviä että huonoja sellaisia. Toinen asia on sellainen selittämätön fiilis että kuuluu johonkin. Vuosien saatossa ollaan tehty monia reissuja samanhenkisten ihmisten kanssa siten, että paikalla on ollut ehkä vähimmillään henkilöautollinen Tappara-faneja. Sitten kun siihen lykätään vertailuksi vaikka muutaman sadan hengen voimalla tehtyjä fanimatkoja, on tunne aika huima. Kyllä siinä vaan tuntee olevansa osa jotain suurta kokonaisuutta. Ehkä kuitenkin inhimilliseltä kannalta katsottuna paras asia, mitä Tappara-faniudesta olen saanut, on valtava määrä tuttavia ja kavereita. Ja on tässä vuosien saatossa löytynyt myöskin muutamia todellisia ystäviä.