Koivurannan yllätysvoittoa ja Kykkäsen kolmossijaa lukuunottamatta ei suomalaismenestyksessä ole ollut hurraamista, joten muistelen menneitä. Juohtuipa mieleeni, että Matti Nykänen, tuo Nykäsen Matti, taisi kaikista ryypiskelyistä, kioskimurroista, matalan paikan leireistä ym. kohuista huolimatta tehdä kuitenkin uran, josta ei jäänyt paljon jossiteltavaa. Realisoi koko potentiaalinsa, ja nousi kiistatta maailman parhaaksi lajissaan, voitti kaiken mahdollisen, eikä vain kerran vaan kahteen-viiteen kertaan. No ok, jossiteltavaa jäi ehkä siitä, ettei saanut enää suksiaan v-asentoon eikä menestynyt uudella aikakaudella, niin kuin esim. vanha kilpakumppani Weissflog teki. Mutta olihan tuo palkintokaappi jo siinä vaiheessa sen verran täynnä (tai olisi ollut, jos ei olisi myynyt niitä mitaleitaan), ja Weissflog päihitetty niin monta kertaa aiemmin, ettei tuota voi kovin isona kauneusvirheenä pitää muuten melko täydellisellä uralla.
Tällaiset suomalaismenestyjät, joiden urasta ei päällimmäisenä jää mieleen kysymys "mitä jos?", ovat olleet hyvin harvinaisia viime vuosikymmeninä, itselle ei Nykäsen lisäksi tule oikein muita mieleen kuin Lasse Viren ja Pertti Karppinen. Eikä nekään oikeastaan mahdu enää "viime vuosikymmeniin". Ehkä jotain ralliautoilijoita ja suunnistajia on sitten lisäksi.
Samppa Lajunen olisi yksi, mutta lopetti heti ensimmäisen menestysvuoden jälkeen, joten siinä on heti yksi iso jossittelun aihe. Samaa ikäluokkaa ollut Hannu Manninen jatkoi, ja voitti ennätyksellisen määrän maailmancupin kilpailuja, mutta henkilökohtaiset arvokisavoitot kiersivät miestä huonojen mäkisuoritusten vuoksi, kunnes viimein tuli se yksi maailmanmestaruus.
Janne Ahosen hienosta urasta jää mieleen ennätykselliset viisi voittoa mäkiviikolla, mutta valitettavasti myös epäonni/epävireisyys olympiakisoissa. Tuuliolot olivat monesti vastaan, ja varsinkin Torinossa siihen tuulirakoon taisi se olympiavoitto mennä, tai ainakin mitali. Mutta totta on myös, että Ahosella on ollut tekniikkamurheita kautta pitkän uransa (ponnistus myöhästyy hiukan). Mäkiviikon aikaan on tosin yleensä saanut tekniikan kuosiin, vaikka sitten muuna kautena olisikin ollut vaikeaa. Yhtenä kautena tekniikka oli kunnossa läpi kauden, ja silloin voittikin melkein joka kisan. Mitä jos...
Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Mika Häkkinen, kaksinkertainen Formuloiden maailmanmestari, mutta jäi loppupeleissä kuitenkin Schumacherin varjoon. Jari Litmanen, voitti mestarien liigan Ajaxissa ja oli maailman parhaita pelaajia tuohon aikaan, mutta myöhemmästä urasta jäi paljonkin jossiteltavaa loukkaantumisten ja epäonnisten seuravalintojen vuoksi. Kalle Palander, pujottelun maailmancupin voitto ja maailmanmestaruus olivat uran kohokohtia, mutta epäonnea ja -onnistumisiakin riitti. Jukka Keskisalo, huikea yllätysvoitto EM-kisoissa, mutta toista onnistumista arvokisoissa ei koskaan tullut.
