Minua ärsyttää mediassa se, että kun joku tiukka matsi väistämättä päättyy toisen voittoon, niin jälkeenpäin pyritään todistamaan, että se johtuu siitä, että voittanut joukkue oli parempi. Totta kai voittaja on aina parempi siinä, että tekee sen yhden maalin enemmän. Käänteisesti kuitenkin se, että juuri tämä tietty joukkue tekee sen maalin enemmän ei johdu mistään vääjäämättömästä syystä tyyliin "tällä joukkueella oli niin kova tahto" tai "tämän joukkueen valmentaja oli taktisesti ylivertainen" tai "tämä joukkue päätti tehdä sen maalin" tms. Esimerkiksi tässä finaalisarjassa Lauri Marjamäki myönsi suoraan, että jatkoaika olisi voinut kääntyä kummalle tahansa. Siinä nyt vain kävi näin. Tyyppiesimerkki tästä jälkiviisaudesta on Juhani Tamminen, joka aina keksii pelin jälkeen syyn siihen miksi peli päättyi niin kuin päättyi. Tämä nyt ei varsinaisesti liity pelkästään Tapparaan tai näihin finaaleihin, mutta mediaan yleensä.
Vielä sellainen juttu, että vaikka aina sanotaan, että voitto maistuu makeammalta mitä tiukempien vaiheiden jälkeen se tulee, niin jotenkin tämän finaalin jälkeen, vaikka Tappara olisi voittanut, juhlamieli olisi tavallaan ainakin minulla ollut astetta hillitympi kuin, jos olisi voitettu vaikka 4-2. Kun tietää, että voitto/tappio oli noin pienestä kiinni, niin jollain ihmeellisellä tavalla se ei niin tunnu siltä, että toinen voitti ja toinen hävisi. Samalla se kuitenkin paradoksaalisesti harmittaa enemmän kuin mikään muu tappio. Tällaista filosofista höpinää tällä kertaa, jos tästä nyt kukaan mitään tajuaa, mutta piti oman terapian kannalta tämäkin kirjoittaa.