Näitten juttujen takia tätä hommaa jaksaa harrastaa. Ne tarinat mitä vastoinkäymisistä ja voitoista kertyy, ne ovat ainutkertaisia ja säväyttäviä juttuja, ne vaan syntyvät, ilman pakotusta, jos ovat syntyäkseen. Mielenkiintoisemmaksi sen tekee vielä se, että ne syntyvät muiden tekemistä asioista, itse täytyy vain seurata vierestä. Se on sitä urheilun hienoutta, voittojen ja tappioiden kumuloitumista yhteen.
Tästä sarjan voitosta saa ja pitääkin olla tyytyväinen, kuitenkin vain hetken aikaa, sillä matka jatkuu vielä. Matkan luoma tarina jatkuu, millä painotuksilla ja millä teemoilla, jää nähtäväksi.
Tapparan peli ei ollut tässä sarjassa vielä sillä tasolla millä se on parhaimmillaan ollut. Yksi koko kauden mittapuulla kokonaisuutenakin todella heikko peli joukkoon mahtui (5. peli perjantaina), eikä peli muutenkaan vielä täysin kantanut niin kuin olisi voinut olettaa. Ennen sarjan alkua korostin tunteen ja järjen merkitystä yhdessä, mutta se ei vielä näkynyt tässä sarjassa onnistuneesti kokonaisuutena. Miettiminen ja sen aiheuttava taktisuus nousi paikoittain tunteen yli, eli pelaaminen ja taktisuus ikään kuin läikkyi yli, kun ideaalitilanteessa tunteen pitäisi tukea peliä ja pelin pitäisi tukea tunnetta järjen kuitenkin lopulta ratkaistessa.
Tästä viimeisimmästä voitosta tuli kuitenkin sellainen tunnebuusti, joka varsinkin Niemisestä näkyi YLEn haastattelussa sillä tavalla, ettei sitä teeskennellä missään, milloinkaan, parhaimmankaan luonnenäyttelijän toimesta. Se oli aitoa urheilun tuomaa onnistumisen tunnetta vastoinkäymisten jälkeen. Ilta-Sanomien toimitus (Rantanen, Nyholm, Lempinen) saa rauhassa suorittaa henkiterapiahetkiään ja ryhmädynamiikka-analyysejaan - Tappara, Rautakorpi ja Nieminen näyttivät asioiden todellisen tilan. Hommassa surullista on vain se, että jotkut uskovat noita juttuja. Urheilu kuitenkin voittaa lopulta, aina.
