Olihan päivä eilen. Tosin Lahden 2001 jälkeen päätin, että enää en hiihtokisoja katsele, mutta niin sitä tuli narrauduttua sprinttifinaaleita katsomaan, ja kyllä kannatti, vaikka Suomi-Venäjä -ottelun alku jäikin tuon takia näkemättä (no en menettänyt kuin Venäjän maalin). Kun piti sitä mahdollista hylsyäkin vielä jännittää. Mutta kun päräyttivät porilaisten marssin soimaan, niin siitä arvasi, että eiköhän tämä ollut nyt tässä, ja kulta pysyy Suomessa.
Harvinaista herkkua nämä kultamitalit Suomelle nykyään on, varsinkin miesten hiihdossa, ja harvinaiselta tuntui myös tuo, että nyt ei ollutkaan suomalainen se, joka räpeltää mitalin viime metreillä tai anteeksipyytelee olemassaoloaan ratkaisevassa kurvassa. Vaan nyt oli tekemisen meininkiä, per*ele! Ihan niin kuin jääkiekkoleijonilla hetkeä myöhemmin.
Tosin olisihan se mukavaa ollut, että kaikki olisivat pysyneet pystyssä viimeisessä laskussa, Suomi olisi silti voittanut ja Saksakin saanut jonkin mitalin. Vaan voi olla, että tuo oli ainoa tapa, jolla se kultamitali saattoi Suomelle päätyä, koska Jauhojärvi ei välttämättä tuosta kolmikosta vahvin kirimies kuitenkaan ollut...