Jääkiekkokeskustelu > Yleinen kiekkokeskustelu

Tapparan pelikirja ja yleinen pelitapakeskustelu

<< < (64/66) > >>

Vilttitossu:
Sihvosesta, tai hänen mielipiteistään en juurikaan välitä, mutta kai hänellä sen verran tietotaitoa on, että osaa erilaiset pelitaktiikat lukea ja nimetä. Ja siitä tulikin mieleen, onko Sihvonen tällä kaudella U-Studioo tehny ensinkään, tai muuta vastaavaa?
Sen verran tuosta Tapparan pelitavasta haluisin tähän vielä nostaa esille, että sillon kun sitä moitin, ni niistä se on hieman muuttunutkin. Ehkä omissa ei pelata niin kliinisesti, mutta hyökkäyspelaaminen on viime aikoina tuntunu "raikkaammalta" ja pelit olleet hieman viihdyttävämpiä. Joku muu saa analysoida mistä johtuu, mutta tällainenkin pieni muutos oli ihan tervetullut :)

Screamager:
Jos on kiinnostunut jääkiekon teoreettisesta puolesta huipputasolla, kannattaa perehtyä P. Sihvosen syväluotaavaan pohdiskeluun Meidän Pelin eri tulkintatavoista: Pohdiskeleva lätkäessee: westerlundilaisuus versus jaloslaisuus.

Sihvonen lähestyy pelin rytmittymiseen vaikuttavaa tematiikkaa pontimenaan Erkka Westerlundin YLEn Sotshi-kisastudiossa antama lausunto: ”Yksi painopisteistä oli pelin päättäminen. Hyökkäysten päätös rytmittää peliä enemmän kuin oman hyökkäyksen rytmittäminen.” Lähtökohta Sihvosen pohdintaan on siis se, että kummalla on tärkeämpi rooli oman joukkueen puolustusvalmiuden ja puolustuspelinopeuden kannalta: hyökkäyksen rytmittämisellä vai hyökkäyksen päättämisellä.

Sihvosen teksti on erittäin teoreettista, mutta se avaa hyvin näkökulmia vaikka Tapparaankin peilattavaksi. Tapparan puolustuspeliä keskialueella on kehuttu monelta suunnalta ja on usein myös kritisoitu, että Tapparassa hyökkäys jää puolustuksen varjoon. Kyse on mielestäni tuosta Sihvosenkin esiin nostamasta filosofisesta erosta (esimerkiksi Westerlundin ja J. Jalosen välillä maajoukkuetasolla) – itse muotoilisin filosofiaeron niin, että hyökkääkö joukkue jälleen puolustaakseen vai puolustaako joukkue jälleen hyökätäkseen. Tarkoitan tällä sanallisella muotoilulla sitä, että mihin ja missä suhteessa joukkue luottaa voiton tavoittelussa, eli valmistaudutaanko yksittäiseen otteluun millä hyökkäys- ja puolustuspelaamisen välisellä painotuksella.

Puolustamisen pitää totta kai olla kunnossa huipputasolla pärjätäkseen ja heikommin puolustavat joukkueet erottuvat joukosta. Tarkempana ja ottelukohtaisempana määrittelykysymyksenä esiin nousee se, että kuinka paljon puolustukselta annetaan ”ajatuspotentiaalia” hyökkäyspelin käyttöön vastassa olevan vastustajan puolustuspelaaminen huomioiden. Pelaajien hyvät hyökkäyspelaamista tukevat pelitaidot ja -kyvyt (fysiikka kokonaisuudessaan, luistelunopeus, syöttäminen, laukominen, kiekonkäsittely, peliäly ym.) yhdessä periaatteiltaan toimivan hyökkäyspelitavan kanssa tuottaa pelitavan sinnikkään jauhamisen myötä suurella todennäköisyydellä jossain vaiheessa tulosta, joko puhtaasti oman joukkueen oma-aloitteisen kiekollisen toiminnan tai vastustajan virheestä avautuvan tilanteen myötä. Edellä esitetty määrittelykysymys voidaan siis muotoilla myös niin, että lähteekö joukkue lähestymään hyökkäyspeliä oma-aloitteisuuteen vai vastaiskupelaamiseen enemmän luottaen, puolustuspelivalmiuden säilyessä riittävällä tasolla.

Yksinkertaistuksena nämä edellä esitetyt filosofiat voisi muotoilla seuraavasti: Joukkue, joka hyökkää jälleen puolustaakseen, ajattelee hoitavansa hyökkäämisen alta pois, jotta pääsee pelaamaan mahdollisimman laadukasta puolustuspeliä, eli estämään mahdollisimman tehokkaasti väistämättömästi jossain vaiheessa tulevat vastustajan hyökkäykset kiekon menetyksien jälkeen. Joukkue, joka puolustaa jälleen hyökätäkseen, ajattelee hoitavansa puolustuksen alta pois (jos nyt tällainen muotoilu sallitaan), jotta pääsee pelaamaan mahdollisimman laadukasta hyökkäyspeliä, eli rakentamaan hallitusti ja teoreettisesti mahdollisimman suurella onnistumisprosentilla hyökkäyksiä omalta puolustusalueelta vastustajan päätyyn asti.

***

Tappara kuuluu tällä kaudella enemmän tuohon kategoriaan, joka hyökkää jälleen puolustaakseen, eli peliä ajatellaan puolustuksen kautta. Tapparan pelissä on toki vivahteita ”puolustaa jälleen hyökätäkseen”-asenteesta, mutta se tuntuu rajoittuvan joidenkin pelien hyökkäyksiin lähtöihin. Tämän kauden sisällä on ollut nähtävissä eräänlainen oppimisprosessi aina syksyn ensimmäisistä ylinopean ja yhden hyökkäysrytmin peleistä Kärppiä vastaan nähtyihin kiekottelulla ja palauttelullakin käynnistettyihin hyökkäyksiin. Peliin on haettu pitkällä aikajänteellä tarkasteltuna variaatioita, esimerkiksi pelaamalla alkukaudella ”itsepäisen tyhmästi” oppimisen aikaansaamiseksi ja tammikuun puskeminenkin voidaan nähdä oppimisprosessiin kuuluvaksi.  Kantavana ajatuksena Tapparan pelissä on kuitenkin ollut läpi kauden nähtävissä kamppailupelaamisen harjoittelu käytännössä ja pelaajamateriaalia on kauden edetessä vahvistettukin tältä osin. Tunnetta on pyritty hakemaan pelaamisen kautta eikä vain ns. katsomotunteen hakemisen (taklaukset ym.) kautta. Tapparan peliä on joissain yhteyksissä jopa moitittu siitä, ettei se viihdytä katsojia, mikä tosin lienee väistämätöntä, kun tuollainen prosessimainen pelitavan sisäänajo on käytössä.

Vastaiskupelaaminen on Tapparan pelissä kehittynyt loistavalle tasolle paljolti vahvan keskialueen ohjauspelin myötä. Peliä onnistutaan kääntämään keskialueen riistoista nopeasti ja vaarallisestikin vastustajan päätyä kohti, hyvin kiekkoa pienessä tilassa käsittelevien ja luisteluvoimaisten pelaajien avittamana. Ydinkysymys tässä trap-puolustukseen ja vastaiskuihin luottavassa ajattelutavassa on kuitenkin se, että riittääkö se loppuun asti? Tapparan hyökkäyspelaamisessa on toki ollut tällä kaudella variaatioita pystysuunnan puskemisesta kiekkokontrollin suuntaan, mutta ei se pelaaminen missään vaiheessa ole vain kliiniseen kiekotteluun perustunut. Tilan voittaminen on Tapparan pelissä kokonaisuudessaan noussut tilan tekemisen edelle ja pelaamisen varioiminen pelin sisällä on useassa pelissä ollut pois käytöstä.

Keskialueen hyökkäyspelissä on ollut kokonaisuudessaan vähemmän variaatioita ja siinä on luotettu luisteluvoimaisiin laitureihin sekä päätykiekkoihin. Hyökkäysalueelle päästyä pitkien hyökkäysten rakentelu on paikoin jäänyt heikoksi, jolloin maalitilanteiden rakentaminen on tullut raskaammaksi taisteluksi ja uudelleen yrittämiseksi. Paine pitkissä hyökkäyksissä on usein jäänyt vain näennäiseksi, osaltaanhan pitkien hyökkäysten tavoite toki on vain se paineen aikaansaaminen, jolloin vastustajan pelaajia pakotetaan pitkiin vaihtoihin ja energiaa kuluttavaan puolustamiseen. Pitkän hyökkäyksen jälkeisen kiekon menetyksen jälkeen vastustajan saadessa kiekon se ei ilman pelaajien vaihtamista lähde mielellään vastaiskuun, jolloin pelin virtaus seisahtuu hetkeksi ja oma joukkue pääsee teoriassa vastaanottamaan tulevan hyökkäyksen paremmalla valmiudella.

Tarkemmin pelaajiin yksilöiden, Josh Green on jälleen Erkinjuntin ja Kuuselan väliin päästyään osoittanut vahvuutensa vastustajan maalin edessä saaden EJ:stä ja Kuuselasta tehoja tasakentällisin irti kulmapelin jälkeen. Tämä kylmän viileä, ja ajatuksenkin tasolla nopea, maalin edustalla jämptien ratkaisujen tekeminen olisi pitkien hyökkäysten onnistuneen päättämisen kannalta ensiarvoisen tärkeää.

Corkscrew:
Syvällisempiin analyyseihin en osaa tässä vaiheessa kautta lähteä, mutta yksi asia on ollut silmiinpistävää tämän kauden Tapparassa; monelle uudelle pelaajalle pelisysteemin sisäistäminen on kestänyt pitkään. Voutilainen ja Kauppinen puhuivat molemmat KalPasta saavuttuaan kuinka systeemi on niin erilainen, että sen oppiminen vie aikansa. Valmennuskin on tämän varmasti huomannut, ja se ehkä selittää osittain miksi Johan Larssonia ajetaan edelleen sinnikkäästi sisään pelaavaan pakkikuusikkoon vaikka mies on joissain peleissä tehnyt yksin räikeitä virheitä enemmän kuin muut viisi pakkia yhteensä.

Toisaalta taas esim. mainittu Green oli lähes heti sisällä sentterin roolissa, vaikka toki hänelläkin meni n. 10 kierrosta ennen kuin alkoi tapahtua (ja alkoi todella kun maaleja on nyt 20 keskiarvolla 0,5 per peli!).

Pettymyksistä pitää puhua varovasti koska joukkue on kakkosena huikealla pistemäärällä ja veskareilla on yhteensä kauden peleistä n. 15 nollapeliä. Joukkuepeli on on siis ollut suorastaan jäätävää, ja vain Kärppien vielä maagisempi kausi on aiheuttanut sen että Tappara saa lentää hieman tutkan ulkopuolella mestarisuosikkia nimettäessä.

Mutta yksi pelaaja jolta voi ja pitää odottaa vielä parannusta on Pekka Jormakka. Jos verrataan maajoukkueen EHT-peleihin, niin Tapparassa miehen meno on vain yksittäisissä peleissä ollut verrattavissa siihen salamannopeaan ja taitavaan laituriin joka on pyöritellyt vastustajia ja tehnyt tehoja kahdessa tämän kauden maajoukkueturnauksessa. Todennäköisesti Tapparan pelityyli aiheuttaa sen, että Jormakan parhaita ominaisuuksia ei saada täysimittaisesti käyttöön kuin silloin tällöin. Tapparahan pelaa paljon keskialueen träppiä ja joka jätkän pitää pysyä visusti pelin alla lähes kaikissa mahdollisissa tilanteissa. Harvassa ovat olleet tilanteet joissa Jormakka on päässyt karkaamaan laidalta huonosti valmistautunutta puolustusta vastaan läpiajoon tai ylivoimahyökkäykseen. Varastamista ja lievää kärkkymistä jolla Jormakan nopeus voisi olla vastustajan kannalta tuhoisaa, ei taida Rautakorpi hyväksyä?Toki niitä nopeita vastaiskutilanteita on ollut joitakin, mutta niitä voisi olla vielä enemmän. Jos verrataan esim. siihen Jormakkaan joka nöyryytti Tappara-puolustusta kevään 2013 viimeisessä runkosarjakohtaamisessa Pelicans-paidassa, niin eroa on.

Pari kysymystä kanssakeskustelijoille. Mikä tekee Tapparan pelitavasta sellaisen, että siihen on vaikea sopeutua kesken kauden ulkopuolelta tulevan pelaajan? Ja miten Pekka Jormakasta saataisiin Tappara-paidassa irti sama potentiaali kuin Leijonissa?

Screamager:

--- Lainaus käyttäjältä: Corkscrew - Maaliskuu 02, 2014, 19:31:26 ---Pari kysymystä kanssakeskustelijoille. Mikä tekee Tapparan pelitavasta sellaisen, että siihen on vaikea sopeutua kesken kauden ulkopuolelta tulevan pelaajan? Ja miten Pekka Jormakasta saataisiin Tappara-paidassa irti sama potentiaali kuin Leijonissa?

--- Lainaus päättyy ---

Se on muuten hyvä huomio tuo Jormakan pelillinen vaisuus. Jormakka on tehnyt "vain" 11 ns. pelitilannemaalia ja niiden päälle kaksi rankkarimaalia varsinaisella peliajalla. Palolalla on toki ollut tuosta kentällisestä päämaalintekovastuu, kun tasakentällisin Opa on onnistunut maalinteossa 18 kertaa ja ylivoimalla seitsemän kertaa, Järvisen onnistuessa neljästi sekä tasakentällisin että ylivoimalla. Nuo Jormakan pelitilannemaalit jakautuvat niin, että neljä on tehty tasakentällisin, kuusi ylivoimalla ja yksi alivoimalla. Tapparan vahvan vastaiskupelaamisen voisi myös olettaa sopivan Jormakan vahvalle kiihdytykselle ja luistelunopeudelle. Toisaalta nuo vastaiskut ovat pelissä koko kuuttakymmentä minuuttia tarkastellessa kuitenkin vain sivuosassa puhtaan sattuman ja juuri oikeaan aikaan nopeasti tapahtuvan reagoinnin lisätessä tilanteen vaativuutta.

Näkisin eron Tappara-Jormakan ja EHT-Jormakan välillä juontuvan melko pitkälle ihan pelitavallisen prosessin vaativuudesta. Seurajoukkue eli Tappara keskittää toimintaansa paljon pidemmälle aikavälille kuin seurajoukkuepelaajista vain määräajoin kokoonsaatettava EHT-maajoukkue. Seurajoukkue keskittyy suhteessa eri asioihin ja painottaa kokonaisuuden muodostavia tekijöitä eri tavalla kuin muutaman päivän kerrallaan koossa oleva EHT-maajoukkue. Tämä painottaminen näkyy myös pelitavassa, kun seurajoukkueella on enemmän aikaa paneutua siihen, miten pelataan, kun taas EHT-maajoukkue pyrkii luomaan kentällä tapahtuvalle toiminnalle ”vain” jonkinlaiset yhteiset raamit ja loppu on enemmän pelaajien ja parhaassa tapauksessa seurajoukkueuralta keskenään tuttujen pelaajien ja parivaljakoiden ym. vastuulla kuin vahvan kollektiivin muodostavassa seurajoukkueessa.

Tappara painottaa vahvaa puolustuspeliä sekä puolustusvalmiutta läpi kentän ja tämä jokaisen jätkän puolustamisvelvollisuus rajoittaa varmasti joitakin pelaajia ja uskon Jormakan olevan yksi ”kärsijä”. En ole Jormakan peliä sillä silmällä nyt loukkaantumisen jälkeen seurannut, mutta nopea tilastokatsaus kertoo, että Jormakan loukkaantumiselta paluun jälkeisissä seitsemässä pelissä on Jormakalle itselleen syntynyt tehot 1+2=3, Järviselle samat ja Palolalle 1+1. Myös koko ketjun laukausmäärät ovat nyt laskeneet hieman pysyvämmin tasolle, jolla ne eivät ole olleet koko ketjun koossaoloaikana muuta kuin yksittäisiä ja satunnaisia pelejä tarkastellessa. ”Parhaimpina” hetkinään juuri ennen Jormakan loukkaantumista ketjulta Jormakka-Järvinen-Palola tuli pelistä toiseen yhteensä lähes 14 laukausta per peli maksiminaan pariin kertaan yhteensä 20 laukausta per peli, kun nyt se on laskenut tasolle yhteensä 8 laukausta per peli.

Tästä laukomisen vähentymisestä ei tietenkään suoria johtopäätöksiä voi vetää, koska lukemasta ei ole eroteltu yv-laukauksia tai ylipäätään laukomisen laatua ei voi jälkikäteen ilman videonauhoja selvittää Liigan puutteellisen tilastoinnin johdosta. Määrällisesti laukominen on kyseisellä ketjulla kuitenkin vähentynyt eikä pisteitäkään ole tullut kauden ensimmäisen puoliskon tahtiin. Vastaavasti muut ketjut ovat ottaneet laukomisvastuuta enemmän. Loukkaantuminenkin tuli Jormakalle siinä mielessä pahaan saumaan, että Järvisestä ja Palolasta oli juuri löytynyt hyvät kaverit vierelle. Nyt ketjun sisäinen kehittyminen pelitapaan sisään on hieman vaikeutunut Jormakan ikään kuin jäätyä polkemaan paikalleen pari aukeamaa taaksepäin Järvisen ja Palolan päästessä pelaamaan ja kehittämään yhteispeliä.

Kukaan pelaaja ei tietenkään ikinä ole yksin vaan aina yksilön tekeminen suhtautuu ja ottaa vaikutteita muilta kollektiivin jäseniltä. Jormakka ei mielestäni kuitenkaan vielä ole sillä tasolla, että omaisi henkistä tai pelillistä kykyä selvitä ”ilman oireita” vaikeista jaksoista. Henkistä kykyä on kyllä siinä mielessä, että huumoria löytyy ja ei todennäköisesti ota jokaista estettä ylitsepääsemättömän vaikeana ja murehtimisen aiheena, mutta sellainen kylmän viileä pelin yksinkertaistaminen on ehkä sellainen ominaisuus, joka olisi hyvä olla tulevaa uraa varten. Pohjalla vaikuttavaa luonnettaan ei tietenkään voi muuttaa eikä kannata alkaa olemaan jotakin, mitä ei voi kokea pitemmällä tähtäimellä olevansa.

Tapparan pelitapa ei välttämättä kuitenkaan anna niin paljoa vapauksia varsinkaan hyökkäyspäähän kuin Jormakan tapainen puhtaasti pelistä nauttiva taituri vaikeina hetkinä tarvitsisi ja tässä olisi vielä mielestäni hänellä kehityskohdetta suurempia areenoita silmällä pitäen. EHT-maajoukkueessa yksittäisen pelaajan yksittäiset ratkaisut eivät ole niin kahlittuja kuin seurajoukkueessa ja mielestäni ero Tappara-Jormakan ja EHT-Jormakan välillä selittyy eräänlaisilla seurajoukkuekahleilla, joita ei maajoukkuetasolla vastaavissa määrin ole ja esimerkiksi Sotshin EHT-turnauksessa kun vielä pääsi pelaamaan ketjukaveri Palolan kanssa, niin mikäs siinä kahdella luonnonlapsella pelistä nauttiessa. Lennokkuus ja pelirohkeus olivat maajoukkueessa helpommin kaivettavissa esiin, kun tiesi, että nyt on kolme peliä aikaa näyttää mitä osaa kaverin kanssa.

Seurajoukkueessa pieniä nyansseja on pelitavan sisällä enemmän ja näiden nyanssien, kaistojen käyttö ja luistelulinjojen tarkka hakeminen ynnä muut eivät kaikkien pääkoppaan sisäisty yhtä nopeasti, vaan oppimisprosessi tietämisestä soveltamiseen kestää joillakin enemmän. Se on kyllä totta, että yksilön pelirohkeutta ei pidä kahlita systeemin vuoksi liikaa, mutta väistämättä se kurinalaisuus ja toimintamallien rajaus joihinkin pelaajatyyppeihin vaikuttaa enemmän kuin toisiin, Jormakkaa pidän yhtenä näistä, joihin se vaikuttaa enemmän. Jormakan kohdalla olisi hyvä löytää sellainen selkärankapelaamisen ja pelitavan välinen kompromissi, koska potentiaalia esimerkiksi yksilövoimaiseen maalintekoon Jormakalla ilmiselvästi on. Kysymys olisi siis tarkemmin siitä, että missä suhteessa yksilölle annetaan oikeutta pelata sydämestään. Kukaan pelaaja ei kuitenkaan joukkuehenkeä mietittäessä saa kohota itse joukkuetta suuremmaksi, vaan pelaajan kannalta sopeutuminen on arvokas taito ja joukkueen kannalta pelaajan oikea roolitus vahvuuksien maksimoimiseksi (joukkuepeli huomioiden) on tärkeä juttu.

Mitä sitten tulee tuohon kysymykseen kesken kauden tulleiden haasteista, uskon sopeutumishitauden syynä olevan tämä taktisuus ja nyanssien suuri määrä sekä pelitavan haaste niin pelillisesti kuin pelitavan kutsuman mentaliteetinkin puolesta. Jokaisella pelaajalla on luonnostaan joku oppimistahti ja oppimispotentiaali, esimerkiksi uskon, että valmennusjohto näkee Larssonissa potentiaalia varmempaankin kiekolliseen peliin, mutta sitä tosipaikan varmuutta ei saavuteta vain omissa harjoituksissa. Kurinalaisuus pelitavan mukaisiin ratkaisuihin kehittyy pelaamalla ja Tapparalla on toisaalta varaakin antaa oppimiselle aikaa, kun kollektiivi paikkaa yksilöiden virheitä todella hyvin.

peterra:
Omat mutut ihan lyhyesti:

Kakkosketjun peli on ollut hukassa jo useamman pelin ja mun mielestä yksi syy siihen on Jan-Mikael Järvinen. Sentterin pitää rytmittää ketjunsa peliä ja Jan-Mikael Järvinen on viime aikoina antanut todella huonoja avaavia syöttöjä ketjukavereilleen. En tarkoita sitä, että olisi yksin Järvisen vika, että ketjulla on ongelmia, mutta osasyy hän tähän on. Jan-Mikael Järviseltä on nähty myös YV:llä poikkeuksellisen paljon sellaisia heikkoja ratkaisuja, jotka ovat johtaneet siihen, että jo siniviivalla menetetään hyökkäys, kun vastustaja lukee avaavan syötön pois. Ero Josh Greeniin on siinä, että Green pystyy tarvittaessa tekemään sen nöyremmänkin ratkaisun eli jos ei löydy syöttöpaikkaa niin Green iskee vähintää lätyn päätyyn. Greenin pelissä ei ehkä ole niin paljoa hienouksia, mutta kyllä mies lähes aina pystyy jonkin järkevän ratkaisun tekemään eli siinä mielessä Green tekee kyllä hirvittävän paljon pisteitä suhteessa siihen, että koko ketjun peli voi olla vaikeaa koko pelin ja sieltä yhdestä paikasta kiekko sitten maaliin saadaan. Tässä tulee ero tuohon kakkosketjuun, että Järviseltäkin kaivataan välillä niitä nöyrempiä ratkaisuja, kun ei ole parempaa tarjolla. Eihän Järvinen ainoa ketjussaan ole, joka tähän syyllistyy, mutta ei hän ole viime aikoina pystynyt laittamaan laitureitaan täyteen vauhtiin juuri ollenkaan. Sitähän mieheltä odotetaan, kun laiturit on tuollaisia menijöitä kuin Palola ja Jormakka, että yhdellä hyvällä avauksella saadaan todella sarmikas ja nopea hyökkäys aikaiseksi. Mallia voisi ottaa Greenistä, joka ei väkisin yritä saada syöttöjä laitureille, jos sellaista mahdollisuutta ei ole vaan pelaa kiekon tarvittaessa nöyrästi vaan päätyyn, josta EJ / Kuusela yleensä voittavat irtokiekkoja ja sen jälkeen Green painaa itse suoraan maalille. Sitä samaa voisi kokeilla Järvinen kanssa ja tulosta varmaan tulisi, koska Palola pystyy kyllä möyrimään kulmassa ja nopea Jormakka kyllä etsii paikkaa minkä ehtii. Järviselle riittäisi kun itse painaisi maalille, vaikka pienikokoisena sinne pääseminen on huomattavasti vaikeampaa.

Tää oli vaan omaa mutua sit enkä esitä sitä faktana, mutta omasta mielestä erityisesti Järvisen avauksissa viivalla on toivomisen varaa, jotta laitureista saadaan parhaat irti.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu