Tällä hetkellä Suomen nuoriso voi erittäin hyvin. Mittareilla mitattuna he nimenomaan pärjäävät paremmin, kuin koskaan jopa kansainvälisesti. Mutta tulevaisuudessa on isoja haasteita mm. työn löytäminen. Uusavuttomuutta on ja yhtenä suurimpana syynä siihen on vanhempien kyvyttömyys olla lapselle kasvattava vanhempi. Myöskään perhesiteet eivät ole enää niin kiinteät, kuin ennen ja voidaan pohtia onko yhteiskunta liian kiireinen.
Suurimmalla osalla nuorista menee hyvin, mutta on sitten on joukko jolla menee huonosti. Ja tällä joukolla menee todella huonosti.
Tuohon mun kommenttiin purskahti aimo annos omaa yksilöllistä kokemusta mukaan. Tarkoitin lähinnä sitä, että meillä menee tuloksellisesti hyvin eli koulut ovat Suomessa aina Yliopistoihin asti tuloksellisesti erittäin laadukkaita, mutta olen myös huolissani siitä, että kuinka paljon aitoja valmiuksia tehdä asioiden eteen töitä koulujärjestelmämme tuottaa. Itsellä opiskelun ongelmakohdat ovat nousseet oikeastaan esille vasta yliopistossa: oon aina selvinnyt kouluista ja koulutuksistani vähän sinne päin asenteella eli tekemättä juuri mitään töitä oon aina saanut hyviä tuloksia. Se ei ole "lahjakkuutta" koska mielestäni Suomen koululaitos ei vaadi erityistä lahjakkuutta, että esim. keskiarvo helposti pysyy n. kahdeksan tuntumassa. Itsellä oli aina keskiarvo kahdeksan päälle yläasteesta lukion loppuun ja kirjoituksetkin tuli vietyä läpi M-linjalla ilman mitään vaivannäköä.
Tuo työkulttuurin puute kostautui mulle todella pahasti yliopistossa, kun en enää saanutkaan tuloksia sormia napsauttamalla. Vaikka oppimisen lähtökohdat olivat paremmat (vapaaehtoisuus, motivaatio, oma tulevaisuus pelissä) siitä huolimatta en enää selvinnytkään. Ensimmäinen reaktio tähän, että omat taidot ei enää riittänytkään selviämiseen Yliopistossa oli ihmiselle luonnollinen asioiden kieltäminen. Kieltäydyin uskomasta, että vika olisi minussa. Etsin syitä mun oppimisongelmille kaikesta mahdollisesta: aikapulasta, ympäristöstä, kavereista, töistä ja ties vaikka ja kuinka mistä. Lopulta yliopisto kävi liian raskaaksi ja jämähdin kotiin. Onneksi sain silloin uuden työn nopeasti enkä kauaa lyyhistellyt kotona, koska silloin olin todella "down" ja rikki henkisesti.
Sitten kun olin pari vuotta ollut töissä alkoi mulle lopultakin avautua elämän realiteetit aivan uudella tavalla: ymmärsin sen, että jos nyt jotain elämässään haluaa saavuttaa (hyvän työn esimerkiksi tai mielekkään työn ja hyvän palkan) niin sen eteen tarttis ruveta tekemään töitä. Kesti 2,5 vuotta AINOASTAAN ymmärtää ihan konkreettisesti, että ne ongelmat mun opiskelussa olivat osa sellaista kehityskriisiä, johon mä en vaan osannut silloin vastata. Pitkän pohdinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että mun epäonnistuminen johtui siitä, että mun kotona ei koskaan tarttenut YRITTÄÄ liikaa ja vanhemmat ei vaatinut hirveästi. Kaikella kunnioituksella siis heille, molemmat erittäin läheisiä ja tärkeitä, mutta kuitenkin vaatimustasokin pitäisi olla ihan toinen. Vaatimustaso oli koulussakin se, että sillä vähäiselläkin yrittämisellä aina selvisi. Jos koulussa olisi edes pari kertaa tullut eteen se tilanne, että vaatimukset olisi ollut niin kovia, ettei niistä selviä ilman kovaa työntekoa niin uskon, että olisin välttänyt tuollaisen totaaliromahduksen yliopistossa.
Nyt olen palannut yliopistoon ja olen motivoituneempi, parempi ja osaavampi opiskelija kuin koskaan ennen. En suhtaudu vähäpätöisesti opintoihin ja olen valmis näkemään vaivaa ja antamaan omaa aikaani opintojen eteen. Putkittunut opiskelun rakenne ei välttämättä aina tue kaikilla yksilön kehitystä. Koen nyt yhä selvemmin, että oon kehittynyt ihmisenä sellaiselle asteelle, johon en olisi ilman tuota 2,5:n vuoden heikkoa aikaa ikinä päässyt. Kontrolliyhteiskunta, jossa kaikkia kansalaisia viedään väkisin sellaisten putkien lävitse, jotka on yhdenlaisiksi ja kaikille sopiviksi suunniteltu, ei välttämättä aina ole yksilön kannalta paras mahdollinen. Joskus yksilön omat virheet ja kokemukset opettavat tehokkaammin kuin 10 vuotta koulun penkillä ilman sydäntä.
