Eihän tämä lopputulos ole oikeastaan eilisillan parinkymmenen sekunnin pelinjälkeisen kooman jälkeen vituttanut läheskään niin paljon kuin viime vuonna. Joukkueen ja pelin seuraaminen aiheutti tälläkin kaudella suuria tunteita, joista kaikki eivät näppäimistölle/suusta pihalle asti päässeet. Viime kauden päätyttyä pään ympärillä oli kuitenkin paljon kireämpi vanne kuin nyt, vaikka hopean kirkastaminen ei vieläkään onnistunut. Merkittävin syy tähän on se, että tällä kaudella matka oli aivan erilainen ja täynnä elämyksiä, joita viime kaudella ei päässyt kokemaan. Tunnepankki sai täytettä jo runkosarjan matkaa seuratessa ja voidaan sanoa, että itselleni henkilökohtaisesti tämä finaalisarja oli enää kirsikan hakemista kehityskakun päälle. Viime kausi oli kokonaisuudessaan (alusta loppuun) korkeatasoisempi kuin tämä kausi, mutta kannattaja-minäni näkökulmasta tämä kausi herätti paljon enemmän ajatuksia ja, kaikesta huolimatta, enemmän positiivisia tunteita.
Kaksi peräkkäistä kautta ovat molemmat päättyneet seiskapelin jatketulla ajalla, joten on sinällään riskialtista alkaa vetelemään tarkkoja syy-seuraus-suhdeanalyyseja, koska yksi pomppukin (esim. Junttila ei olisi päässyt sohaisemaan pomppukiekkoa Palolan edestä jatkoerässä) olisi voinut kääntää lopputuloksen päinvastaiseksi. Mielestäni on kuitenkin syytä tälläkin kertaa pohtia sitä, että miten ja miksi päädyttiin jälleen hopeiseen tulokseen.
Viime kausi oli irvistystä ja taistelua, nyt oli hymyä ja taistelua noin karrikoidusti. Tapola hymyili finaalisarjan aikana haastatteluissa useammin kuin Rautakorpi varmaan ikinä julkisesti seuravalmennustyössään ja kyllähän tuo joukkue eilenkin taisteli, mutta valitettavasti sanan pahassa merkityksessä eli puolustus oli selviytymistaistelua ja hyökkäys tietynlaista raastamista. Joukkueesta imettiin kauden aikana kohdatuissa mutkissa varmasti enemmän kuin oikeasti tällainen perustauno ymmärtääkään.
Vaikka 14-15 hopea siis liittyykin joukon jatkoksi kolmanneksi hopeaksi putkeen, tämä kausi oli aivan selkeästi erilainen tarina niin lähtökohtien kuin matkan osalta kuin edelliset. Tällä kaudella mikään ei ollut itsestäänselvää. Matkalla finaalien seiskapeliin oli yhteen laskettuna varmaan se otsikon mukainen miljoona mutkaa, syksyllä peli oli useammalla mutkalla päivästä ja pelistä toiseen ja keväällä mutkia ilmeni vielä yllättävänkin paljon, vaikka välillä päästiin ihmettelemään myös maalinteon helppoutta. Ihan lopulta tulos oli sama kuin edelliskerrallakin. Voidaan tiivistetysti sanoa, että nyt mutkia saattoi olla liikaa, ja tasapainoa vapautuneen suorituksen sekä rutiinin välille ei saatu iskostettua ryhmän DNA:han ja kurinalaisemman joukkueen eli Kärppien peruspeli tuotti tasalaatuisemman pelin rakenteen ratkaisevassa sarjassa.
Jos viime kaudella ongelma oli se, että koneesta ei löytynyt riittävän tehokasta turboa antamaan kuoliniskua, niin nyt ongelmana oli se, että turbo pyöri välillä liiankin tehokkaasti ja laajalla kierroslukualueella. Puolustamisen ja hyökkäämisen vapaus ei juurtunut riittävälle tasolle runkosarjan jauhamisen aikana, mistä seurasi se, että pelin taso alkoi heitellä ennalta-arvaamattomastikin ja kauden tärkeimmillä hetkillä jouduttiin liian usein pesukoneeseen ”suoraa viivaa” kautta edennyttä joukkuetta vastaan.
Tapparalla oli pelitavassaan pohjalla kiekkokontrolli-pelin perusperiaatteet, joiden päälle tuli joustoa, luovuutta ja tunnetta ja näiden hallinta muodostuikin tämän kauden Tapparan tuloksen määrääväksi tekijäksi. Tilanteiden yksilöllinen tunnistaminen ajoi joukkueen välillä siihen tilaan, että viisikon jäsenet tunnistivat tilanteita kukin vähän eri lailla. Kurinalaisuuden, luovuuden ja höntyilyn välisiä rajoja venyteltiin pitkin kautta ja lopulta samaan tulokseen oikeuttavasti kuin mihin viime vuonna päästiin kurinalaisella ”puolusta ja sitten hyökkää”-ajatuksella. Taklauspeli tuli työkalupakkiin ”uutena” ulottuvuutena ja vahvuutena, loppua kohden pelin vaatima viisaus kuitenkin ajoi sen edelle ja tiukalla finaalipelitahdillakin oli varmasti osansa jaksamisen haasteiden kanssa.
Isossa kuvassa Kärpät oli lopulta joukkueena parempi. Voidaan rehellisesti sanoa, että Juha Metsola pelasti Tapparan G7:iin ja sen viidenteen erään, mutta muu joukkue ei päässyt Metsolan yksilöpelin tasolle. Kärppien finaalisarjassa tekemät kohtuu useatkin muutokset eivät lopulta koituneet kohtaloksi, vaan pysyivät hallussa. Täytyy muistaa, että Tapparalla oli vastassa kuitenkin mm. koko liigakauden paras ketju ja hetkeen aikaan parhaan suomalaisvalmentajan johtama riittävän monella Kärppä-sydämellä varustettu rosteri. Kärppiä voidaan nälviä ulkomaalaishankinnoista ja Kasparin lippiksistä, mutta totuus on se, että joukkueessa oli kuitenkin useampia oikeasti logolleen pelaavia, viime kauden tapaan. Niin oli toki Tapparallakin, mutta tällä kaudella vastustaja oli vain liian kova ja Kärpiltä löytyi se viimevuotisen kaltainen yksilövirtuositeettikin paremmin kuin Tapparalla (Kemppaisen ketju kokonaisuudessaan).
Yhdeksi tulokseen vaikuttavaksi tekijäksi voidaan myös nostaa Tapparan viime kausien vastakohta eli rosterin kapeus. Luotettava kierrätysvara oli käytännössä nollissa, koska keväällä ei uskallettu kokeilla enempää. Kierrätysvarana oli pari rattailta pudonnutta pakkia, pari alkukauden mukana ollutta nuorta pelaajaa ja loppumetreillä mukaan tullut Heikkilä. Kärpät pystyi vaihtamaan kolmos-neloskentän vastuulla olevia hyökkääjiään pelin tason kummemmin kärsimättä ja ratkaisu tuli lopulta yhden tällaisen kierrätysringin pelaajan henkilökohtaisesta oivalluksesta. Tämä ei kuitenkaan ollut isossa kuvassa merkittävin asia, mutta yhtenä detaljina ratkomassa pienimpiä eroja.
Kiitos Tapparalle elämyksien täyttämästä kaudesta ja uudella puhdilla uusien työhaalareiden vaihtoon - edelliset lienevät jo polvista puhki.
