Tässä nyt aikani tätä nielleenä on pakko avautua vähän. Tämä oli Tapparalle sama kuin mitä Lake Placid oli Juha Miedolle.
Tappara pelasi voimiensa maksimissa taktisesti loistavan pelin. Ehkä parhaimman, mitä minä muistan ikinä jääkiekossa nähneeni. Vastustaja oli yksilöiden kautta meitä edellä. Koko 60 min lähti siitä, että inhorealistisesti otetaan se etu pois oman hyökkäyspelin hinnalla. Peli saatiin tilanteeseen, missä yksi ainoa paikka voi homman ratkaista. Kaikki likoon jatkoerään, loistava hyökkäyskarvaus, meidän paras maalitykki parhaaseen sektoriin ja se on siinä. Siinä.
Yksi tai kaksi ***** saatanan perkeleen senttiä, niin me huudettaisiin täällä itkunaurua ja oltaisiin pihanurmella makoilemaan pelkässä fanipaidassa ja huivissa kaali samppanjaa täynnä.
Yksi, kaksi senttiä. Niin. Tää. Olis. Ollut. Meidän.
Tämän kansakunnan jääkiekkojournalismin tasosta kertoo se, että tämä ilmiselvä analyysi siitä mitä haetaan on jäänyt ainakin multa lukematta. Täällä kaakotetaan jostakin kuuden vuoden tauosta Kärpillä, saatana. Meidän heimo on hakenut sitä nyt 11 vuotta. Se jäi sentistä kiinni.
Pelejä on runkkari ja playoffs takana nyt 80. Plus harkkamatsit. On aivan hirvittävän raskas ajatus, että uusi tarina täytyy rakentaa ketjun lenkki kerrallaan ja voittaa vahvuudessa 13 muuta tarinaketjua siinä samalla.
Jotta tämä olisi meidän fanien puolelta tuettu hanke, niin lähdetäänkö siitä että voitaisiin olla ton joukkueen kanssa muulloinkin kuin finaaleissa? Runkosarjan huippupelejä pelattiin puolityhjälle hallille. Kyllä sitten perseitä alkoi nousta siellä täällä, kun on kultaa jaossa. Itse näin tällä kaudella viittä peliä lukuunottamatta kaikki Tapparan pelit. Katsomiskokemukseni vastineeksi jätin joka kerta seuralle rahaa.
Päätetään jo tänään, että ensi kevät on meidän. Jokainen meistä. Ja miksei muutama seuraavakin siitä putkeen.
