Suomi voitti Euroviisut. Istu ja pala.
Tämä oli viimeinen tärkeä osanen kasvussamme täyteen eurooppalaisuuteen. Ja ennen kaikkea: tämä oli viimeinen niitti kansalliselle itseluottamuksellemme. Nyt olemme eheitä. Nyt olemme osoittaneet itsellemme, että olemme ihan yhtä hyviä kuin kaikki muutkin.
Ennen tätä kansallisen itsetuntomme tärkeimpiä monumentteja ovat olleet Kalevala, sauna, Sibelius, talvisota, Armi Kuusela, Paavo Nurmi, Nokia, MM-voitto 95, pop-musiikin kv. läpimurto vuosituhannen vaihteessa. Nyt kaikki tarpeellinen on saavutettu. Nyt voimme alkaa elää normaalina kansakuntana ilman kroonista häpeän ja alemmuuden tunnetta.
Ja mikä tärkeintä: nyt voimme unohtaa Euroviisut ja siihen liittyvät kipeät traumat. Kisabiisit ovat muuten niin uskomatonta paskaa, ettei mitään rajaa. Aivan käsittämätöntä, että niitä vielä seurataan näin paljon ja että ovat ylipäätään olemassa. Ymmärrän, että ne olivat kova juttu 30 vuotta sitten, kun kevyttä musiikkia ei niin paljoa esim. radiosta tullut, mutta että vieläkin.
Sikäli tämä on ikävää, että nyt kun olemme kokonaisia, emme voi enää kansakuntana tavoitella mitään erityistä, yhteistä. Mutta ehkä se on vaan terveellistä.
Euroviisujen ja muutenkin pitkään aikaan kovin, hauskin ja paras kuulemani juttu oli se, että torstain karsinnan jälkeen telkkarissa kuulemma soitettiin Porilaisten marssi. Siitä ei camp parane, kiitos, aivan huikeaa!