Kausi antoi noiden kahden pelaajan esitysten myötä niin paljon herkkuhetkiä, että kokonaisuus jäi selvästi plussalle.
Jos te naapurijoukkueessa tuohon tyydytte tai ootte tottunut tyytymään, niin ymmärrän muutamaa kaveriani nyt paljon paremmin.
Ei se ole mitään tyytymistä, vaan erilaista ajattelua. En vähättele mitallin merkitystä, mutta minulle on paljon tärkeämpää ne tunteet mitkä siellä hallilla saa kokea, kuin jotkut yksittäiset voitot.
Oli mahtava kokemus aidosti ja oikeasti kokea kolmesti saman kauden aikana kun tämä kaikkien aikojen maajoukkuekiekkoilija Helminen jätti tyylikkäät hyvästit kannattajilleen. Kun Kärpät pudotti Ilveksen jatkosta, niin lähes koko halli jäi paikoilleen hyvästelemään tämän legendan. Ei siinä itse asiassa tappion karvaus tuntunut miltään, vaan päälimmäisenä tunteena oli se, että nyt eräs aikakausi suomalaisessa kiekossa on taakse jäänyttä aikaa. Minulla ja monella muulla silmä kostui siinä tilanteessa.
Otetaan tähän vielä mukaan Vesa Viitakoski, josta "epämääräisestä taustastaan" huolimatta muodostui vuosien varrella yksi Ilves-kannattajien suosikki. Kun paikallispelissä Viitakoski - Helminen pari karkasi läpiajoon ja teki maalin, niin sen muistan ikuisesti. Voittopelien räkämaaleja ei päivää kauempaa.
Minulle kiekko on niin paljon enemmän, kuin pelkkä menestys, tai menestymättömyys. Se on suuria tunteita ja hienoja hetkiä. On hienoa, että on nähnyt Jarmo Wasaman pelaavan, on hienoa, että on nähnyt Helmisen viimeisen pelin. On hienoa, kun on nähnyt Ilveksen latovan yhdessä ottelussa TuTo:n verkkoon yli 20 maalia ja on hienoa, kun näki Ilveksen kaatuvan tyylikkäästi saappaat jalassa Kärpille viime kaudella.