Harrastesarjasta olemme samaa mieltä, tuohan on ihan totta! Tässäkin on jännä miettiä sitä, että johtuuko se hyvä päivä siitä viisikkopelaamisesta ja sen onnistumisesta, vai onnistuuko viisikkopelaaminen siksi että on hyvä päivä? Minä pikkaisen kallistun tuon ensimmäisen kohdalle.
Mielestäni harrastetasolla se on nimenomaan tuo jälkimmäinen. Pelaajilla on, peliuran tasosta riippuen, jonkinlainen peruskäsitys siitä miten jääkiekkoa pelataan. Tämä peruskäsitys on kaikilla lajia yhtään ymmärtävillä melko samansuuntainen. Tämän tiedon ja osaamisen päälle rakentuu joukkueen pelitapa, koska kukaan valmentaja ei ole sitä pelaajille kouluttamassa ja harjoituttamassa. Pelaajien keskenäistä sopimista pelipainotuksissa tietysti tapahtuu. Hyvä tai huono suorittaminen kuitenkin ratkaisee sen muistuttaako peli edes pääpiirteittäin oikeaa jääkiekkoa - jos peli ei kiinnosta, tai lataus on muuten huono, jäävät pelin perusrakenteetkin toteutumatta.
Mutta se höntsypeleistä ja takaisin oikeaan kiekkoon.
yksilötaidot kuitenkin ratkaisevat aina lopulta
Ylläoleva ei pidä kyllä alkuunkaan paikkaansa. SM-Liigasta ei tosin heti tule osuvaa esimerkkiä mieleen, ellei sitten mieti vaikka hopea-Ässien puolustusta, mutta MM-tasolta niitä löytyy jo sitäkin enemmän. Suomella on usein huomattavasti vähemmän yksilötaitoa kuin muilla kiekon suurmailla, mutta joukkue on silti yleensä kilpailukykyinen. Venäjällä ja Slovakialla riittää yksilötaitoa, mutta menestys on enimmäkseen karttanut joukkueita.
Tapparan pelitapa 2000-2003 oli niin kaavamainen ja orjuuttava että hirvittää mutta todella hyvä. Pelaajamateriaali oli täysin rakennettu pelitavan ehdoilla. Pelaajien liikeradat ja toimet olivat piirulleen samat, vaihdosta, matsista ja kaudesta toiseen. Pakko myöntää, että ihailin sitä. Pelitapa, Rautakorven pelikirja, teki Tapparasta tasaisesti pelaavan koneen jossa joka jätkä tiesi miten tulee toimia tilanteessa kuin tilanteessa.
Nyt päästäänkin yhteen mieliaiheistani, eli Tapparan finaaliputkeen ja miksi ne päättyvät kuten päättyivät. 2003 kaikki oli kohdallaan: Joukkue 3 vuoden koulimisen jälkeen huikeassa fyysisessä kunnossa, tahtotila korkea tappioiden ansiosta, joukkueen runko oli pysynyt hyvin kasassa ja valmennus oli kehittänyt pelitavan jota pelaajamateriaali tuki. Mutta olennaista on, että Tapparan pelitapa kehittyi finaaliputkessa.
Rautakorpi suosi kamppailupelaamista, jossa voitetut kaksinkamppailut hyökkäyspäässä olivat kaiken avain. Maalipaikat rakentuivat usein kulmista, jossa isot pelaajat olivat vahvimmillaan. TPS-finaali tuli monessakin mielessä liian aikaisin, mutta ennenkaikkea TPS:n liikkuva puolustus ehti Tapparan isojen laitahyökkääjien alta pois. Tappara viljeli tukuittain kulmakiekkoja, mutta usein ei ehtinyt kamppailupeliin ollenkaan, kun TPS:n pakit jo toimittivat kiekkoa eteenpäin. Pakistossa pelasivat mm. Loponen, Lehtinen, Järventie, Mikkola, Eronen, eli kyseessä oli melkoinen mikkihiiirikalusto johon vain Tallinder ja T.Rajamäki toivat kiloja ja senttejä.
Jokereita vastaan Tapparan kulmavyörytys ei toiminut juurikaan paremmin, mutta syy vaihtui. Nyt vastassa olivat mm. Kari Haakana, Alex Brooks, Ari Vallin, Rami Alanko ja muutenkin Summasen & Westerlundin jäljiltä kovakuntoinen joukkue. Ja kuinka ollakaan, Tappara oli kohdannut vahvempansa - varsinkin Haakana ja keskinkertaisen runkosarjan pelannut Brooks jäivät mieleen. Maalivahtipelissäkin Jokerit toki oli Tapparaa edellä ja lisäksi joukkueessa oli supervaaralliset hyökkääjät (Banham, Machulda, Rosa..).
Sen verran ovat muistikuvat jo vanhoja (tarvitaan siis uusi viiri kattoon!), että en pysty kuvailemaan miten peli muuttui kaudelle jolloin kaikki natsasi, mutta olen varma siitä että voitettujen kulmapelien osuus hyökkäyspelissä oli vähemmän merkittävä kuin aikaisemmilla kausilla.
P.S. Vaikka pelikirjoista on melkein mahdotonta puhua mainitsematta Petteri Sihvosta, niin yritetään pitää vain ja ainoastaan Petteriä koskevat jutut omassa ketjussaan.