Nykyinen SM-liiga vaan on niin tasainen sarja että jos 10-15 ottelua katsotaan ja todetaan että juna on mennyt, niin vaikea sitä on enää juosta kiinni loppukauden aikana.
En sinänsä ole kahden ottelun jälkeen huolissani siitä että Tapparalla on kasassa 0 pistettä. Jos Ilvestä vastaan olisi taisteltu verissä päin ja hävitty saappaat jalassa niin so what, pelejä on paljon jäljellä. Mutta kun se viime kaudella oikein teemaksi muodostunut aneemisuus Hakametsässä jatkuu heti avausottelusta lähtien (mikä on käsittämätöntä, yleensä huonotkin joukkueet syttyvät taistelemaan edes siinä ekassa matsissa!) eikä joukkue missään vaiheessa edes taistele voitosta, niin hälytyssummerit alkoivat kyllä soida välittömästi. Vaikka periaatteessa ammattilaisurheilussa jokaisen pelaajan pitäisi osata valmistaa itse itsensä huippuiskuun kun pelataan, annetaan vastustajalle liikaa etua jos toinen joukkue hoitaa valmistautumisen valmennuksen johdolla huomattavasti paremmalla kaavalla. Tältä se ainakin näin ulkopuolisen silmin näyttää. Mikko Saarinen ei joko osaa tai ymmärrä valmistaa joukkuetta jokaiseen yksittäiseen kamppailuun, niihin ei lähdetä aina huippuunsa viritettynä sekä fyysisesti että mentaalisesti. Joukkueen kehonkieli otteluiden aikana ei ole sellainen että siitä huokuisi sen luottavan täysin iteensä joka tilanteessa. Ennemminkin se on epävarma ja kuriton, aivan kuin pelaajat eivät joko haluaisi tai osaisi pelata joukkueelle.
Liityn niiden joukkoon jotka eivät enää osta selityksiä parantuneesta peli-ilmeestä vierastappion jälkeen jossa maalivahti on pitänyt joukkuetta yksin pystyssä pitkät tovit. Ei vaan toimi enää toisena kautena peräkkäin. Edes torstain Pelicans-ottelusta tuleva mahdollinen voitto ei jaksa aiheuttaa täällä suunnassa toiveikaista hihkuntaa tulevasta. Yksittäiset hyvät esitykset pelastivat Saarisen työpaikan viime kauden aikana, mutta nyt on mielestäni ihan aiheellista alkaa vaatia tasaisuutta ja tuloksia. Seuraavat viisi ottelua kertovat paljon tämän kauden suunnasta.