Tapparan pelikirja ja yleinen pelitapakeskustelu

[Anssi]

Mielestäni Ässien hopea on paras esimerkki siitä mihin hurja tahtotaso, hurmostila ja sitä kautta roima ylisuorittaminen voi johtaa. Eikö Ässät nimenomaan tiputtanut Tapparan ja Kärpät juurikin tahdolla, kun taas vastustajat sortuivat lievään virkamiesmäisyyteen. Eikä Tapparan viime kevään playoff-peleistäkään voi sanoa, että kaikilla pelaajilla olisi ollut se vaadittava 105-110% lasissa.

Olen sitä mieltä että Ässien voiton ratkaisivat loistava viisikkopelaaminen, loistava maalivahti, tehokas erikoistilannepelaaminen ja yksinkertaisesti paremmat kärkipelaajat. Eli kuten Zanahoria jo totesi. Minusta on jotenkin tyhmää sanoa että joukkue voitti pelkästään tahdolla toisen, olen sitä mieltä että playoffeissa ei ole yhtäkään pelaajaa joka tahtoisi kultaa enemmän kuin toinen. Jossain määrin tahtotila tietysti näkyy ja sekin on aika riippuvainen itseluottamuksesta, joka taasen kumpuaa sitten toimivasta pelikirjasta, joka saa parhaimmillaan pelaajan tekemään jatkuvasti oikeita päätöksiä.

Viime keväälläkin näki että kun Bluesilla peli kulki niin se tahtoi "enemmän" ja Tappara vastaavasti menetti täysin itseluottamuksensa kun se ei keksinyt lääkkeitä Bluesin peliin. Tämäkin taisto käytiin siis oikeastaan jo taktisella puolella, ja silloin Tappara hävisi.

Minäkin olen sitä mieltä että Tamin prinsiipit ovat ihan täyttä asiaa. Noilla alueilla ne kiekkopelit ratkeavat, niin se vain menee. Mutta eivät ne poista pelikirjojen tarvetta, vaan pelikirjan on oltava sellainen että noilla alueilla on yleensä mahdollista olla vahva. Eli ne periaatteet pitää upottaa siihen pelikirjaan. Pelikirja oli mielestäni aivan ratkaisevassa osassa viimeksi Kärppien ja Jokereiden finaalisarjassa, jossa materiaaliltaan joukkueet olivat hyvin tasoissa. Silti Kärpät onnistui kylvettämään Jokereita taktisella puolella. Sama toistui myös vastaavasti sitten Jokereiden ja HPK:n sarjassa, jossa voittajan olikin "fiasko"-pelikirja.

Tässä on saatu oikein hyvää settiä aikaan. Voisikin kysäistä taas itse herra Sihvoselta jotain näistä asioista, mitkä jäävät epäselväksi.

[kirvesrinta]

Omasta mielestäni Sihvonen on katkeroinut ex-valmentaja joka hukkasi oman mahdollisuutensa valmentamiseen ammattitasolla ja nyt lehtien palstojen kautta yrittää purkaa omia patoutumiaan suomalaista jääkiekkoa kohtaan. Väitän, että Suomesta ei kyllä löydy yhtään sellaista jääkiekkoseuran toimitusjohtajaa joka Sihvoselle tulevaisuudessa valmentajan paikkaa tarjoaisi. Jos tällainen löytyisi niin työsopimuksen purku oikeudessa onnistuisi varmaan viittaamalla hetkelliseen mielenhäiriöön.

En ole kyllä yhtään käsittänyt Sihvosen negatiivisuutta Tapparaa ja erityisesti Uramaa kohtaan. No, yleesä Sihvonen on näissä asioissa mennyt täysin metsään joten toivotaan että näin käy nytkin tulevissa pudotuspeleissä. Ensin Sihvonen kritisoi Tapparaa siitä, että ottaa valmentajaksi Uraman kaltaisen "keltanokan". Ja sitten seuraavassa hetkessä kritisoi sen, että suomalaisia uusia huipputason valmentaja ei sm-liigaan löydy. (Ilmeisesti tarkoittaa vain itseään ja Ismo Lehkosta, ei tosin mulla mitään Lehkosta vastaan ole). Nyt Sihvonen pitkin hampain joutuu jotain tunnustamaan Uraman valmentajan taidoista. Mutta annas olla, jos Tappara ei esim. välieriin pääse niin tietäähän sen siinä tapauksessa, että valuttaa kaiken paskan Uraman niskaan suurilla otsikoilla lehden sivuilla.

Se minun täytyy, valitettavasti, tunnustaa, että Sihvosen meriitteihin voidaan lukea tuon pelikirja-käsitteen tuominen suomalaiseen jääkiekkokeskusteluun. Itse vain koko pelikirja-keskustelua suorastaan kammoksun. Mielestäni tällä tavalla on viety keskustelu väärällä uralle kun kaikki keskittyvät keskustelemaan tyyliin "Mun isä on parempi kuin sun isä" -> "Meidän pelikirja on parempi kuin teidän pelikirja". 

Itse käytän mieluummin pelitapa tai pelityyli -käsitteitä. Pelikirja kuulostaa siltä, että joukkue on rajattuna johonkin tiettyyn kirjattuun pelitapaan jossa jokaiselle vastustajan mahdollisesti yrittämälle asialle pitää olla kirjattuna vastakeinot ja jos näitä vastakeinoja ei ole kirjattuna niin tarkoittaa se sitä, että pelikirja on pelattavissa pois.

Loppupeleissä minusta tärkeintä on, että joukkueella on sellainen hyvä perustuntuma omasta pelitavasta. Painottuu se sitten fyysisyyteen, kiekolliseen peliin tai tiukkaan puolustukseen. Jokaisessa vaihtoehdossa pitää kuitenkin olla mahdollisuuksia luoviin ratkaisuihin ja aina on otettava huomioon se joukkueen materiaali. Peesaan myös muita kirjoittajia siinä, että minusta joukkueiden välillä voi olla hyvinkin suuria eroja tahtopelissä. Ja tämä yhdistettynä vielä muutamiin yksittäisiin sattumiin, voi se tarkoittaa sitä että pudotuspelisarjoja voitetaan hyvin pitkälti tahdon voimalla.

Hemmetin hyvä esimerkki on tuo Ässien parin vuoden takainen menestys. Siinä joukkue oli kovassa hurmostilassa jo pudotuspeleihin lähdettäessä. Sitten vastustajille tuli vielä muutamia kovia poissaoloja (Tappara: Puistola, Grönvall, Mäntylä, Kärpät: Bäckström) ja yhdessä Ässien hurmostilan ansiota joukkue eteni finaaleihin asti. Siellä taas vastaan tuli HPK joka ei halunnut missään nimessä hukata ainutlaatuista tilannetta ottaa vihdoin mestaruus tililleen. Ja ehkä myös tässä vaiheessa Ässien tahtotilanne oli jo hieman tasaantunut kahden hurmosmaisen pudotuspelisarjan voiton jälkeen.

Jos Mika Toivolalla olisi ollut ns. langat täysin omissa käsissä olisi sen pitänyt mielestäni näkyä myös nyt Lukon menestyksessä. Nyt näin ei ole käynyt, vaan on vain nähty se, että Toivolalla ei tosiasiassa ole paljonkaan taitoja johdattaa joukkue menestykseen vaikka saa käyttöönsä suuren rahan joukkueen. Jos Ässien menestys olisi jotenkin pohjautunut Toivolan aikaansaamaan toimivaan pelitapaan niin miksei siitä ole näkynyt mitään viitteitä Lukon otteissa?

[Anssi]

Se minun täytyy, valitettavasti, tunnustaa, että Sihvosen meriitteihin voidaan lukea tuon pelikirja-käsitteen tuominen suomalaiseen jääkiekkokeskusteluun. Itse vain koko pelikirja-keskustelua suorastaan kammoksun. Mielestäni tällä tavalla on viety keskustelu väärällä uralle kun kaikki keskittyvät keskustelemaan tyyliin "Mun isä on parempi kuin sun isä" -> "Meidän pelikirja on parempi kuin teidän pelikirja". 

Itse käytän mieluummin pelitapa tai pelityyli -käsitteitä. Pelikirja kuulostaa siltä, että joukkue on rajattuna johonkin tiettyyn kirjattuun pelitapaan jossa jokaiselle vastustajan mahdollisesti yrittämälle asialle pitää olla kirjattuna vastakeinot ja jos näitä vastakeinoja ei ole kirjattuna niin tarkoittaa se sitä, että pelikirja on pelattavissa pois.

Loppupeleissä minusta tärkeintä on, että joukkueella on sellainen hyvä perustuntuma omasta pelitavasta. Painottuu se sitten fyysisyyteen, kiekolliseen peliin tai tiukkaan puolustukseen. Jokaisessa vaihtoehdossa pitää kuitenkin olla mahdollisuuksia luoviin ratkaisuihin ja aina on otettava huomioon se joukkueen materiaali. Peesaan myös muita kirjoittajia siinä, että minusta joukkueiden välillä voi olla hyvinkin suuria eroja tahtopelissä. Ja tämä yhdistettynä vielä muutamiin yksittäisiin sattumiin, voi se tarkoittaa sitä että pudotuspelisarjoja voitetaan hyvin pitkälti tahdon voimalla.

Hemmetin hyvä esimerkki on tuo Ässien parin vuoden takainen menestys. Siinä joukkue oli kovassa hurmostilassa jo pudotuspeleihin lähdettäessä. Sitten vastustajille tuli vielä muutamia kovia poissaoloja (Tappara: Puistola, Grönvall, Mäntylä, Kärpät: Bäckström) ja yhdessä Ässien hurmostilan ansiota joukkue eteni finaaleihin asti. Siellä taas vastaan tuli HPK joka ei halunnut missään nimessä hukata ainutlaatuista tilannetta ottaa vihdoin mestaruus tililleen. Ja ehkä myös tässä vaiheessa Ässien tahtotilanne oli jo hieman tasaantunut kahden hurmosmaisen pudotuspelisarjan voiton jälkeen.

Jos Mika Toivolalla olisi ollut ns. langat täysin omissa käsissä olisi sen pitänyt mielestäni näkyä myös nyt Lukon menestyksessä. Nyt näin ei ole käynyt, vaan on vain nähty se, että Toivolalla ei tosiasiassa ole paljonkaan taitoja johdattaa joukkue menestykseen vaikka saa käyttöönsä suuren rahan joukkueen. Jos Ässien menestys olisi jotenkin pohjautunut Toivolan aikaansaamaan toimivaan pelitapaan niin miksei siitä ole näkynyt mitään viitteitä Lukon otteissa?

Pelikirjakeskustelu on kyllä mielestäni päinvastoin saanut ihmiset puhumaan itse pelistä, ja ennenkaikkea ymmärtämään sitä paremmin. Esim. Kerhon voittoa ei enää ratkaise sikakatsomo, vaan se että se tekee asioita oikein kentällä. Tai nimenomaan että joku joukkue voitti koska se pelkästään liikkui, sillä kulki paremmin, sillä oli hyvä päivä, se toimitti kiekkoa maalille etc. yhdentekevää jargonia.

Ja joukkueillahan on jopa videoitu pelitapa nykyään! Sitähän se taktisuus tarkoittaa että vastustajan vahvuudet pelataan pois, ja jos siinä ei onnistuta niin täytyy sitä puolta kehittää. Tottakai pelikirja on pelattavissa pois, tai tietyt painotukset sieltä voidaan eliminoida. Minä en ymmärrä miksi jalkapallo on kaikkien mielestä automaattisesti laji jossa taktiikka on mukana, mutta jääkiekko on sitten pelkkää kouhotusta ja tunteiden paloa.

Ja eihän se riitä joukkueelle jos pelitapa on suurinpiirtein että pelataan fyysisesti, kiekollisesti jne. Kysymys kuuluukin että MITEN pelataan, tai MITÄ pitää tehdä, jotta voidaan olla fyysisiä tai kiekollisia. Ei riitä että pelaajalle vain sanotaan että pelaa kiekollisesti. Kyllä pelaaja tarvitsee kunnon tiedon siitä miten hänen tulee menetellä, jotta voittaminen on mahdollista. Okei, Tapparakin pelaa kiekollista peliä. Mutta pystyäkseen tekemään niin, se tarvitsee kunnollisen suunnitelman siitä mihin syötetään milloinkin ja missä liikkuu kiekoton pelaaja, se on pelikirja. Ja on muistettava että nämä on tehtävä vielä suhteessa vastustajaan.

Ja miksi pelkästään pelikirja-käsite on sellainen että se ei mahdollista luovuutta? Hyvä pelikirja päinvastoin monissa kohdin jopa pakottaa luovuuteen, jotta pelitapa toimisi kuten on suunniteltu. Kun peli on jo rakenteellisesti sellaista että se on tehokasta, ja pelaajat sen sapluunan sisällä tekevät luovia ja oikeita ratkaisuja, on jääkiekko voittavaa ja luovaa.

Toivolan tilanne on mielenkiintoinen. Ässissä nähtiin että hän osaa luoda voittavan pelitavan ja ilmapiirin joukkueeseen. Sen sijaan Lukon kanssa on käynyt niin että Toivola ei ole onnistunut. Liian hitaita pelaajia, joka varsinkin puolustuksessa näkyy hälyttävällä tavalla, etenkin nykykiekossa. Toivola on ehkä liikaa jämähtänyt tuonne vuoteen 2005, ja sen vuoden pelillä ei tee tänä vuonna enää mitään. Sama asia kun miettii vaikka 2003 Tapparaa ja 2008 Tapparaa. Melkein väitän että jälkimmäinen veisi ottelusarjan nimiinsä, koska edellinen lähtisi jo siitä että luovuttaisi kiekkokontrollin vastustajalle. Tästä taas nyky-Tappara kiittäisi.

Pelikirja ei pelkältään tietenkään takaa menestystä. Pelaajilla on siinä myös iso osuus, se on ihan selvää. Minä en vain käsitä miksi on niin paljon ihmisiä jotka jostain aivan toisarvoisista asioista johtuen, eivät suostu edes uskomaan että se vaikuttaa oikeasti valtavan paljon. Jos kaikki on kerran pelkästään kiinni pelaajista niin kertokaapa miten Suomi on pärjännyt vielä ihan viime vuosina jääkiekon arvoturnauksissa esim. Venäjää paremmin? Yksilötasolla Venäjällä on ollut sellaisia nippuja, että Suomi saa vastaavasta vain haaveilla. Eikö Venäjä ole tahtonut menestyä? Edes kotikisoissaan? Vaiko oliko tässäkin se kuuluisa Pyhä Henki joka siivitti Suomen voittoihin? Se hurmos joka siis vain kaivetaan pelikassista ennen tiettyjä pelejä.

Ja onko vaikka Tapparan finaalitappiot vuosilta 2001 ja 2002 selitettävissä sillä että se halusi vähemmän kultaa?

[Zanahoria]

Jos Mika Toivolalla olisi ollut ns. langat täysin omissa käsissä olisi sen pitänyt mielestäni näkyä myös nyt Lukon menestyksessä. Nyt näin ei ole käynyt, vaan on vain nähty se, että Toivolalla ei tosiasiassa ole paljonkaan taitoja johdattaa joukkue menestykseen vaikka saa käyttöönsä suuren rahan joukkueen. Jos Ässien menestys olisi jotenkin pohjautunut Toivolan aikaansaamaan toimivaan pelitapaan niin miksei siitä ole näkynyt mitään viitteitä Lukon otteissa?

Hyvä päätelmä muuten, mutta mielestäni asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Ässien menestyksekkäiden pudotuspelien jälkeen liigassa siirryttiin ns. nollatoleranssiin (muistaako kukaan tätä enää?) jolloin pelitavat jotka toimivat ennen muuttuivat paljon huonommiksi yhdessä yössä. Näin kävi myös Toivolan "pelikirjalle", joka oli sikakiekkoon (ja voimakkaaseen estopeliin ja painimiseen) perustunut ja varsin puolustusorientoitunut. Siis kuin luotu entisajan pudotuspelien "taklaa, kahvaa, anna poikittaista, kiekko pois omista, maalit lakaistaan voimalla maalin edestä"-malliin.

Muuten kyllä voitaisiin päätellä että jos Sihvosen mainostama Jukka Jalonen tai Hannu Aravirta siirtyisi esimerkiksi Kärppiin tai Jokereihin, joilla on ylivertaiset pelaajat verrattuna keskinkertaiseen Pelicansiin, niin mestaruus olisi selviö vähintäänkin murskaavan ylivoimaisesti, ja silloin pelattaisiin täydellisyyttä hipovinta kiekkoa sitten Punakoneen.

Urama sen sijaan (mikäli siirtyy Lukkoon ennakko-odotusten mukaan) tulee ensi kaudella taistelemaan sijoista 10-12, sillä Lukko ei saa vastaavaa taitavien puolustajien sikermää kasaan kuin Tappara, ja hyökkääjistäkään ei ole mitään hyötyä koska he vaihtavat kaistaa aivan tarpeettomasti.

"Hieman" kärjistin.

[Zanahoria]

Pelikirjakeskustelu on kyllä mielestäni päinvastoin saanut ihmiset puhumaan itse pelistä, ja ennenkaikkea ymmärtämään sitä paremmin.

Toivottavasti. Itse joskus koitin tällä palstalla avata keskustelua Tapparan ylivoimapelistä nimenomaan taktiselta näkökannalta katsottuna. Ei paljon ottanut kipinää kanssakeskustelijoissa vaikka mielestäni alustin asian ihan hyvin. Keskustelun taso yv:tä tarkastellessa on perinteisesti "kiakkoo maalille ja karat reppuun". Joo, noin helppoo se on...

Minä en ymmärrä miksi jalkapallo on kaikkien mielestä automaattisesti laji jossa taktiikka on mukana, mutta jääkiekko on sitten pelkkää kouhotusta ja tunteiden paloa.

Minun mielestäni on erittäin hedelmällistä analysoida jääkiekkoa taktiselta puolelta. Se on jopa kiinnostavampaa kuin jalkapallossa suuremman tempon ja pienemmän tilan ja ajan takia.

Ja miksi pelkästään pelikirja-käsite on sellainen että se ei mahdollista luovuutta? Hyvä pelikirja päinvastoin monissa kohdin jopa pakottaa luovuuteen, jotta pelitapa toimisi kuten on suunniteltu. Kun peli on jo rakenteellisesti sellaista että se on tehokasta, ja pelaajat sen sapluunan sisällä tekevät luovia ja oikeita ratkaisuja, on jääkiekko voittavaa ja luovaa.

Ehkä lähinnä siksi että tämän keskustelun sisällä puhutaan peli"kirjasta" yleensä ja sen lisäksi sekaisin Sihvosen pelikirjasta. Sihvosen unelmapelitapa on kaavamainen, koska sillä halutaan luoda maksimaalinen hyökkäyspelinopeus ja käyttää koko kaukalon leveyttä hyväksi. Lähestymistapa sisältää trade-offin tiettyyn yksilön vapauteen tehdä oivalluksia ja poiketa sapluunasta.

Tapparan pelitapa 2000-2003 oli niin kaavamainen ja orjuuttava että hirvittää mutta todella hyvä. Pelaajamateriaali oli täysin rakennettu pelitavan ehdoilla. Pelaajien liikeradat ja toimet olivat piirulleen samat, vaihdosta, matsista ja kaudesta toiseen. Pakko myöntää, että ihailin sitä. Pelitapa, Rautakorven pelikirja, teki Tapparasta tasaisesti pelaavan koneen jossa joka jätkä tiesi miten tulee toimia tilanteessa kuin tilanteessa. Tuo pelikirja tappoi luovuuden, kaikki eivät sitä tietenkään tee. Pelikirja voisi olla myös "syöttäkää Jannelle, se tekee pari häkkiä". Muutenkin ihmetyttää (tai ei oikeasti) että ainoa keskustelu sen ajan Tapparasta oli "Tappara kahvaa". Ketään ei kiinnostanut Rautakorven luoma ylivoimainen pelityyli sen ajan vaatimuksiin ja loistavasti rakennettu joukkue sen ympärille. Peli oli niin loistavan yliorganisoitua, että se oli kaunista.

Melkein väitän että jälkimmäinen veisi ottelusarjan nimiinsä, koska edellinen lähtisi jo siitä että luovuttaisi kiekkokontrollin vastustajalle. Tästä taas nyky-Tappara kiittäisi.

Johtuen nollatoleranssista. 2003-Tappara estäisi 2008-Tapparan saamasta juuri yhtään kontrolloitua hyökkäystä oman pään lähdöillä. Savianot ja Koskelat ois rukkasia pakotettujen päätykiekkojen poiminnassa. Omassa päässä Aalto, Salmela ja Pikkarainen eivät olisi sen parempia. Salmela kruunais kaiken menettämällä kiekon puolenkymmentä kertaa hasardikikkailulla omassa päässä. Tuo siis vanhoilla säännöillä. Mutta turhaa tuollainen, aina pelataan kulloinkin voimassa olevilla säännöillä.

Jos kaikki on kerran pelkästään kiinni pelaajista niin kertokaapa miten Suomi on pärjännyt vielä ihan viime vuosina jääkiekon arvoturnauksissa esim. Venäjää paremmin? Yksilötasolla Venäjällä on ollut sellaisia nippuja, että Suomi saa vastaavasta vain haaveilla.

Ja jos kerran Suomella on niin paljon ylivertaisempi pelikirja kuin Kanadalla, joka pelaa edelleen 60-luvun two dogs and a fox-kiekkoa, niin miksi Kanukit voittaa silti mestaruuksia ja Suomi häviää aina ratkaisevat pelit? Toimiva pelitapa tosiaan kompensoi taidollisia puutteita ja tekee keskinkertaisesta joukkueesta paremman, mutta finaalit vie kovin jätkä ;-)

Ja onko vaikka Tapparan finaalitappiot vuosilta 2001 ja 2002 selitettävissä sillä että se halusi vähemmän kultaa?

Ei. 2001 vanhan pelin TPS paremmilla ja kokeneemmilla yksilöillä kokematonta ja ylisuorittanutta Tapparaa. 2002 Vastassa oli nimekäs Jokerit jolla oli myös Summasen Tapparan peliä vastaan kehittämä käärmekeitto käytössään, sekä ilmiömäinen Kari Lehtonen joka pesi finaaleissa kyykänneen Tom Draperin. Molemmissa tapauksissa Tapparalla lienee ollut valtakunnan ykköspelikirja.

[kirvesrinta]

Pelikirjakeskustelu on kyllä mielestäni päinvastoin saanut ihmiset puhumaan itse pelistä, ja ennenkaikkea ymmärtämään sitä paremmin. Esim. Kerhon voittoa ei enää ratkaise sikakatsomo, vaan se että se tekee asioita oikein kentällä. Tai nimenomaan että joku joukkue voitti koska se pelkästään liikkui, sillä kulki paremmin, sillä oli hyvä päivä, se toimitti kiekkoa maalille etc. yhdentekevää jargonia.

Ja eihän se riitä joukkueelle jos pelitapa on suurinpiirtein että pelataan fyysisesti, kiekollisesti jne. Kysymys kuuluukin että MITEN pelataan, tai MITÄ pitää tehdä, jotta voidaan olla fyysisiä tai kiekollisia.

Ja onko vaikka Tapparan finaalitappiot vuosilta 2001 ja 2002 selitettävissä sillä että se halusi vähemmän kultaa?

Tästä voidaan olla montaa eri mieltä ja se varmaan hyväksyttäköön? Minusta koko pelikirjakeskustelu on tehnyt sen, että aina ei nähdä sitä metsää puilta kun keskityään johonkin pelikirjojen nyasseihin. Tuossa viestissäni tottakai yksinkertaistin asioita. En kai väittänyt, että valmentajian ainoat ohjeet pelaajille tulisi olla tyyliin: "pelataan fyysisesti, hei äijät". Tottakai pelaajilla pitää olla luottamus siihen hommaan mitä tehdään ja miten se tehdään. Mutta asiasta puhuminen pelikirjan muodossa tuntuu kaavoihin kangistumiselta jossa ei nopeisiin reagointeihin pystytä.

Mielestäni kaikkialla maailmassa, lajista riippumatta, syntyy näissä pudotuspeleissä kaikenlaisia sankaritarinoita joissa pieni voittaa ison. Minusta tässä Ässien menestyksssä oli kyse juurikin tästä. Tämä tarina ei vain ihan loppuun asti kestänyt.

Minusta joukkueena Tappara pelasi vuosina 2001 ja 2002 parempaa jääkiekkoa kuin mestaruusvuonna. Ja jos on nyt pakko käyttää tuota pelikirja-termiä, niin pelikirja oli tällöin parempi. Silloin vain mielestäni Tappara hävisi joukkueille jotka olivat kokeneita ja rutinoituneita voittamaan, lisättynä muutamalla huippuyksilöllä. Seuraavana vuonna taas Tapparan viime kausien tiukat häviöt olivat tehneet sen, että joukkue oli valmis voittamaan silloin hieman kokemattoman finaalivastustajan.

[Anssi]

Ehkä lähinnä siksi että tämän keskustelun sisällä puhutaan peli"kirjasta" yleensä ja sen lisäksi sekaisin Sihvosen pelikirjasta. Sihvosen unelmapelitapa on kaavamainen, koska sillä halutaan luoda maksimaalinen hyökkäyspelinopeus ja käyttää koko kaukalon leveyttä hyväksi. Lähestymistapa sisältää trade-offin tiettyyn yksilön vapauteen tehdä oivalluksia ja poiketa sapluunasta.

Tapparan pelitapa 2000-2003 oli niin kaavamainen ja orjuuttava että hirvittää mutta todella hyvä. Pelaajamateriaali oli täysin rakennettu pelitavan ehdoilla. Pelaajien liikeradat ja toimet olivat piirulleen samat, vaihdosta, matsista ja kaudesta toiseen. Pakko myöntää, että ihailin sitä. Pelitapa, Rautakorven pelikirja, teki Tapparasta tasaisesti pelaavan koneen jossa joka jätkä tiesi miten tulee toimia tilanteessa kuin tilanteessa. Tuo pelikirja tappoi luovuuden, kaikki eivät sitä tietenkään tee. Pelikirja voisi olla myös "syöttäkää Jannelle, se tekee pari häkkiä". Muutenkin ihmetyttää (tai ei oikeasti) että ainoa keskustelu sen ajan Tapparasta oli "Tappara kahvaa". Ketään ei kiinnostanut Rautakorven luoma ylivoimainen pelityyli sen ajan vaatimuksiin ja loistavasti rakennettu joukkue sen ympärille. Peli oli niin loistavan yliorganisoitua, että se oli kaunista.

Tämä on juuri askarruttanut, minkä ihmeen takia yhden henkilön vahvasti esille tuoma termi on niin vastenmielinen ettei se edes voi olla totta. Vaikka Sihvonen olisi kuinka ärsyttävä tahansa niin asia on asiaa.

Hieno kirjoitus Rautakorven "kulta-Tapparasta". Urama-kritiikissään Sihvonen on maininnut esim. juuri tuon asian minkä sinäkin toit esiin, eli tällä hetkellä pelaajat eivät toista samoja asioita vaihdosta toiseen. Peli tavallaan siis varioituu liikaa ja siinä on selkeä vaara paitsi pelin hidastumiseen, niin myös siihen että hyökkäyspeli sekoaa jossain paikoissa täysin. Tapparalla ehkä on joku runko taustalla, mutta pelissä ei sellaista toistuvuutta ole juurikaan. Pelaajat ratkovat tilanteita hyvin paljon henk.koht. oivalluksilla, ja vaarana on että mikäli se tapa ei toimi, niin ei löydy enää mitään mihin tukeutua.

Rautakorven Tapparan hienouksia eivät tosiaan nähneet kuin Tapparaa paljon seuraavat, ja peliä "sillä silmällä" katsovat ihmiset. Se pitää täysin paikkansa että joukkue oli mestarillisesti rakennettu, ja todellakin pelikirja/tapa käytti säälimättä hyväkseen sen ajan kiekon mahdollisuudet. Sehän oli eräänlainen jatkumo taas HIFK:n 90-luvun lopun totaalikiekosta. Ja sen luovuuden minä näen niin, että tuolloin sitä luovuutta sai käyttää sitten esim. kulmapelissä, tai muissa pelitilanteissa johon jo itse pelitapa pakotti.

Johtuen nollatoleranssista. 2003-Tappara estäisi 2008-Tapparan saamasta juuri yhtään kontrolloitua hyökkäystä oman pään lähdöillä. Savianot ja Koskelat ois rukkasia pakotettujen päätykiekkojen poiminnassa. Omassa päässä Aalto, Salmela ja Pikkarainen eivät olisi sen parempia. Salmela kruunais kaiken menettämällä kiekon puolenkymmentä kertaa hasardikikkailulla omassa päässä. Tuo siis vanhoilla säännöillä. Mutta turhaa tuollainen, aina pelataan kulloinkin voimassa olevilla säännöillä.

Ja jos kerran Suomella on niin paljon ylivertaisempi pelikirja kuin Kanadalla, joka pelaa edelleen 60-luvun two dogs and a fox-kiekkoa, niin miksi Kanukit voittaa silti mestaruuksia ja Suomi häviää aina ratkaisevat pelit? Toimiva pelitapa tosiaan kompensoi taidollisia puutteita ja tekee keskinkertaisesta joukkueesta paremman, mutta finaalit vie kovin jätkä ;-)

Puhuin toki siis nykysäännöillä pelattaessa. Nyky-Tapparan pelinopeus olisi paljon korkeammalla tasolla ja tuo alueiden ylimiehittäminen toisi vanhalle Tapparalle suuria vaikeuksia, jo pelkästään yhdellä poikittaissyötöllä. Samaten isokokoinen Tappara puolestaan istuisi todennäköisesti paljon jäähyllä ja Salmelat, Aallot ja kaverit takoisivat verkot tötterölle. Koitin viitata esimerkillä vain tuohon case-Toivolaan.

Kanada on kyllä mainio. Kanadalaiset kuitenkin tuntevat kiekon ja sen lainalaisuudet paremmin kuin kukaan muu. Kyllä sielläkin tiedetään varmasti mitä modernin kiekon aallonharjalla tapahtuu, mutta sitten tullaan taas kanadalaiseen tapaan pelata jääkiekkoa. Se on jo perusperiaatteiltaan sellaista ja pelaajat istuvat siihen niin täydellisesti, että Kanada läiskii turpaan kaikkia tieteellisen koulukunnan edustajia.

[Väsyneet Kädet]

...Kanada on kyllä mainio. Kanadalaiset kuitenkin tuntevat kiekon ja sen lainalaisuudet paremmin kuin kukaan muu. Kyllä sielläkin tiedetään varmasti mitä modernin kiekon aallonharjalla tapahtuu, mutta sitten tullaan taas kanadalaiseen tapaan pelata jääkiekkoa. Se on jo perusperiaatteiltaan sellaista ja pelaajat istuvat siihen niin täydellisesti, että Kanada läiskii turpaan kaikkia tieteellisen koulukunnan edustajia.

Voisi periaatteessa sanoa, että finaalivuoden Ässät pelasi aika perinteistä kanadalaista peliä: kiekkoa pelattiin aina syvään, hyvin voimakas karvaus, joka oli nopeasti paikalla, kovia taklauksia - ja joka kerta. Erittäin kovaa peliä molempien maalien edustoilla, sekä hyvää erikoistilannepelaamista. Siihen sopiva materiaali ja joukkueen täydellinen sitoutuminen pelitapaan.
Ei sekään ollut mitään silmitöntä ajelua kaikkeen mikä liikkuu ja tunteiden paloa, vaan se pelitapa mahdollisti sen. Ja pelitapa oli täydellinen sille materiaalille. Toistettavuus Lukossa ei vain toiminut erilaisen materiaalin ja sääntömuutosten takia.

Kerho taasen pystyi kaatamaan Ässät suuremman pelinopeutensa ansiosta - eli kiekko siirrettiin riittävän nopeasti karvauksen alta pois ja käännettiin nopeasti vastahyökkäykseksi. Nopea kiekonliikuttelu myös vähentään taklauspaikkoja - tai muutoin taklausten loppuunvieminen aiheuttaa jäähyjä tai pelaajat pelaavat itsensä ulos tilanteista.

[Ljpp]

Pelikirjan ja kentällä nähtävän pelin välillä on kuitenkin se suorittava taso - pelaajat. Jääkiekko on joukkueurheilua ja joukkuepsykologia on varsin monimutkainen tieteenlaji sinällään. Pallopeleissä ylipäätään on usein nähtävissä "lumipalloefektiä", kun jonkin joukkueen asiat vain lähtevät vierimää oikeaan suuntaan, tai vaihtoehtoisesti väärään suuntta ja tappioputkeen. Näissä tilanteissa pelikirja ei useinkaan muutu, vaikka sen hienosäädöstä voidaan toki hakea muutosta tappiolliselle kierteelle - ainakin valmentajajargonissa yleistä on pelin yksinkertaistaminen ja perusasioihin palaaminen jos joukkue ajautuu kriisiin.

Hopea Ässät ei ollut vielä syksyllä vakuuttava, eikä varteenotettava playoff-joukkue. Se kuitenkin pelasi erittäin vahvan kevään ja sai aikaan kiekkoboomin Porissa.   Vahvassa asenne- ja tahtotilassa joukkue toteuttaa sitä yhteista pelitapaa tai -kirjaa paremmin ja toisaalta myös yksilön suorittaminen ja suorituskyky paranee, jopa merkittävästi. Tammisen paras prinsiippi on ehdottomasti "95% prosentin keskittyminen vastaa 50% suoritusta". Tuo pitää täysin paikkansa ja siksi Tapparastakin on viimeaikoina nähty kentällä vain se 50%, kun taas hiljattain pelattu Kärpät-matsi näytti mikä on se 100% keskittymisen suoritustaso.

En väheksy pelikirjan merkitystä. Pelaajat-Tahto/Asenne-Pelikirja tukevat kaikki toisiaan ja jos yksi puuttuu, niin kaksi jäljelle jäävää tuskin huipputasolla riittävät menestykseen. Mutta edelleen väitän Sihvosen ylikorostavan pelikirjaa. Hockey is a mental game.

Edit:

Nyt on puhuttu huippujääkiekosta, mutta otetaanpa esimerkki tuolta puulaakisarjoista, joissa toistuvat ihan saman tyyppisen "universaalit pallopelien lainalaisuudet", kuten PS asian ilmaisisi.

Puulaakisarjoissa eivät pelikirjat kukoista. Hyvä pelikirja tuolla tasolla on sitä, että joukkue pystyy pitämään jonkinlaisen viisikkopelin tasapainon sijoittumisessaan - jo pelkästään sillä pärjää pitkälle, sillä se mahdollistaa jonkinlaisen puolustuspelin ja toisaalta vastahyökkäykseen lähdön kun kiekko on voitettu omille.

"Huonona päivänä" perus viisikkopelaaminen ei toteudu, vaan joukkue usein kollektiivisesti pelaa miten sattuu ja virheet seuraavat toinen toistaan - sooloillaan yksin, yritetään vaikeita syöttöjä, hyökätään riskillä, nousevalle pakille ei löydy varmistajia, hyökkääjät ajavat karvauksessa "ohi" ja aiheuttavat jatkuvia ylivoimahyökkäysiä omaan päähän, puolustuspelissä valutaan kiekon perässä eikä puolusteta alueita. Tällaisena päivänä puulaakijoukkue useimmiten häviää mahdollisesti paljon heikommallekin vastustajalle, ellei "tähtipelaajien" yksilötaito pelasta.

"Hyvänä päivänä" ajatus pelaamiseen säilyy, joukkue pystyy pelaamaan jonkinlaista viisikkopeliä ja kiekolliset ratkaisut ovat järkevämpiä. Jos viisikkopeli lipsuu, niin hyvällä asenteella liikkeellä oleva joukkue pystyy paikkamaan ison osan viisikkopelin virheistä tiukasti luistelemalla. Tällaisenä päivänä puulaakitason joukkue pystyy yllättämään pelaaja vs. pelaaja vertailussa selvästi paremmankin joukkueen.

[Rausku]

Jossain määrin tahtotila tietysti näkyy ja sekin on aika riippuvainen itseluottamuksesta, joka taasen kumpuaa sitten toimivasta pelikirjasta, joka saa parhaimmillaan pelaajan tekemään jatkuvasti oikeita päätöksiä.

Omien kokemusten pohjalta asia on juurikin niin, että riittävä tahtotila ja itseluottamus mahdollistavat pelikirjan toimivan toteuttamisen, eikä päinvastoin. Tietenkään II-divaria ei voi verrata suoraan huippujääkiekkoiluun, mutta näissä sarjoissa nämä lainalaisuudet tulevat korostetusti esiin, kuten Ljpp asian toi esille.

Esim: Alussa oli tarvittava tahto (tavoitteena Suomi-sarja) ja oikein hyväkin pelikirja. Peli kulki hyvin, mutta viimeinen tiukka tappio johti alempaan jatkosarjaan. Pelikirja on edelleen sama, mutta kun tahtotaso on aivan olematon, ei edes hyvä pelikirjakaan auta. Turpaan tulee jopa III-divaritason porukoilta.

[Anssi]

Hyvää settiä tulee, kiva lueskella muutakin kuin että ihan p*ska toimittaja kun ei ole voittanut 17 mestaruutta.

Haluaisin vielä hieman tuota kanadalaista tyyliä vatvoa sen verran, että kun lisätään nuo Väsyneet Kädet-merkin esille tuomat pointit, sellaisiin pieniin lätkän pelaamiseen liittyviin asioihin niin ollaan hyvin kartalla. Mielestäni juuri Sihvonen toi hienosti esiin, oliko se nyt Torinon lähetyksissä, pieniä asioita joita kanukit tekevät aina hyvin. Katse koko ajan kiekossa, kiekollisella apu lähellä, lapa jäässä, aina valmius pelata eteenpäin (ns. syöttö kolmannelle). Kaikki asioita joita Suomessa nyt ilmeisesti vasta opetellaan, tai joista on ruvettu uudelleen puhumaan. Oletteko huomanneet sellaisen, että ihan sama millainen väkkärä Kanadasta tännekin tulee, niin hänellä on aina nuo periaatteet hallussa. Taitotaso tietysti vaihtelee.

Ljpp:n tekstiin ei ole paljon lisättävää. Sen verran kuitenkin sanon että kun pelikirjakeskusteluitakin käy, niin kannattaa aina miettiä jonkin asian kohdalla onko se syy vai seuraus? Monet näistä tunnepuolen asioista ovat Sihvosen mukaan seurausta nimenomaan hyvästä pelikirjasta ja sen tuottamasta lisäarvosta, ne eivät pelkästään ole syy jonkun joukkueen menestykseen tai menestymättömyyteen. Minäkin näen niin että yksittäisen pelaajan kohdalla pelikirja voi tuottaa paljon hyviä asioita, edellyttäen tietysti että hänet on roolitettu oikein.

Harrastesarjasta olemme samaa mieltä, tuohan on ihan totta! Tässäkin on jännä miettiä sitä, että johtuuko se hyvä päivä siitä viisikkopelaamisesta ja sen onnistumisesta, vai onnistuuko viisikkopelaaminen siksi että on hyvä päivä? Minä pikkaisen kallistun tuon ensimmäisen kohdalle.

[janneojanenonjumala]

Pelitavasta en tiedä, kun en niitä koskaan pidä kuitenkaan liian ratkaisevana asiana, yksilötaidot kuitenkin ratkaisevat aina lopulta. Mielestäni Tapparan saumat ovat erikoistilannepelaamisessa, jossa joukkue on ollut liigan eliittiä sekä yli- eetä alivoimaisena. Jos tuomalinja alkaa hötkyilemään puhumattakaan että suosisi vastustajia, silloin voidaan olla siinä Mertsin 'kuuluisassa nesteessä'.
Jos tuomarityöskentely pysyy suht 50-50 ja pysyisi edes lähellä tätä runkosarjan lopun tasoa, niin se palvelisi mun mielestä enemmän Tapparaa kuin mikään pelifilosofian muutos. Valitettavasti yleensä pleijjareissa on pilli alkanut pysyä taskussa ja myös tuomariyksilöiden merkitys korostua, kun Suomesta ei nyt kuitenkaan löydy neljään otteluun samana päivänä kelvollista tuomitsijaa, valitettavasti.
Enkä myöskään usko, että tänäkään keväänä säästyttäisiin lieveilmiöiltä sikailujen ja pelikieltojen muodossa. Varmasti myös Tapparan peleissä tulee tapahtumaan panosten noustessa ylilyöntejä ja siihen perään Muukkosen käsittämättömiä päätöksiä.
Itse näen pelikirjan sellaisena että 0-0 peliä täysin viisikoin, alivoima kunnossa ja ratkaisut ylivoimalla. Niin tulee varmaankin pelaamaan kaikki muut paitsi Kärpät, joka pelaa 55 min nollanollaa ja ratkoo pelit vasta sitten

[Ljpp]

Harrastesarjasta olemme samaa mieltä, tuohan on ihan totta! Tässäkin on jännä miettiä sitä, että johtuuko se hyvä päivä siitä viisikkopelaamisesta ja sen onnistumisesta, vai onnistuuko viisikkopelaaminen siksi että on hyvä päivä? Minä pikkaisen kallistun tuon ensimmäisen kohdalle.

Mielestäni harrastetasolla se on nimenomaan tuo jälkimmäinen. Pelaajilla on, peliuran tasosta riippuen, jonkinlainen peruskäsitys siitä miten jääkiekkoa pelataan. Tämä peruskäsitys on kaikilla lajia yhtään ymmärtävillä melko samansuuntainen. Tämän tiedon ja osaamisen päälle rakentuu joukkueen pelitapa, koska kukaan valmentaja ei ole sitä pelaajille kouluttamassa ja harjoituttamassa. Pelaajien keskenäistä sopimista pelipainotuksissa tietysti tapahtuu. Hyvä tai huono suorittaminen kuitenkin ratkaisee sen muistuttaako peli edes pääpiirteittäin oikeaa jääkiekkoa - jos peli ei kiinnosta, tai lataus on muuten huono, jäävät pelin perusrakenteetkin toteutumatta.

Mutta se höntsypeleistä ja takaisin oikeaan kiekkoon.

yksilötaidot kuitenkin ratkaisevat aina lopulta

Ylläoleva ei pidä kyllä alkuunkaan paikkaansa. SM-Liigasta ei tosin heti tule osuvaa esimerkkiä mieleen, ellei sitten mieti vaikka hopea-Ässien puolustusta, mutta MM-tasolta niitä löytyy jo sitäkin enemmän. Suomella on usein huomattavasti vähemmän yksilötaitoa kuin muilla kiekon suurmailla, mutta joukkue on silti yleensä kilpailukykyinen. Venäjällä ja Slovakialla riittää yksilötaitoa, mutta menestys on enimmäkseen karttanut joukkueita.

Tapparan pelitapa 2000-2003 oli niin kaavamainen ja orjuuttava että hirvittää mutta todella hyvä. Pelaajamateriaali oli täysin rakennettu pelitavan ehdoilla. Pelaajien liikeradat ja toimet olivat piirulleen samat, vaihdosta, matsista ja kaudesta toiseen. Pakko myöntää, että ihailin sitä. Pelitapa, Rautakorven pelikirja, teki Tapparasta tasaisesti pelaavan koneen jossa joka jätkä tiesi miten tulee toimia tilanteessa kuin tilanteessa.

Nyt päästäänkin yhteen mieliaiheistani, eli Tapparan finaaliputkeen ja miksi ne päättyvät kuten päättyivät. 2003 kaikki oli kohdallaan: Joukkue 3 vuoden koulimisen jälkeen huikeassa fyysisessä kunnossa, tahtotila korkea tappioiden ansiosta, joukkueen runko oli pysynyt hyvin kasassa ja valmennus oli kehittänyt pelitavan jota pelaajamateriaali tuki. Mutta olennaista on, että Tapparan pelitapa kehittyi finaaliputkessa.

Rautakorpi suosi kamppailupelaamista, jossa voitetut kaksinkamppailut hyökkäyspäässä olivat kaiken avain. Maalipaikat rakentuivat usein kulmista, jossa isot pelaajat olivat vahvimmillaan. TPS-finaali tuli monessakin mielessä liian aikaisin, mutta ennenkaikkea TPS:n liikkuva puolustus ehti Tapparan isojen laitahyökkääjien alta pois. Tappara viljeli tukuittain kulmakiekkoja, mutta usein ei ehtinyt kamppailupeliin ollenkaan, kun TPS:n pakit jo toimittivat kiekkoa eteenpäin. Pakistossa pelasivat mm. Loponen, Lehtinen, Järventie, Mikkola, Eronen, eli kyseessä oli melkoinen mikkihiiirikalusto johon vain Tallinder ja T.Rajamäki toivat kiloja ja senttejä.

Jokereita vastaan Tapparan kulmavyörytys ei toiminut juurikaan paremmin, mutta syy vaihtui. Nyt vastassa olivat mm. Kari Haakana, Alex Brooks, Ari Vallin, Rami Alanko ja muutenkin Summasen & Westerlundin jäljiltä kovakuntoinen joukkue. Ja kuinka ollakaan, Tappara oli kohdannut vahvempansa - varsinkin Haakana ja keskinkertaisen runkosarjan pelannut Brooks jäivät mieleen. Maalivahtipelissäkin Jokerit toki oli Tapparaa edellä ja lisäksi joukkueessa oli supervaaralliset hyökkääjät (Banham, Machulda, Rosa..).

Sen verran ovat muistikuvat jo vanhoja (tarvitaan siis uusi viiri kattoon!), että en pysty kuvailemaan miten peli muuttui kaudelle jolloin kaikki natsasi, mutta olen varma siitä että voitettujen kulmapelien osuus hyökkäyspelissä oli vähemmän merkittävä kuin aikaisemmilla kausilla.

P.S. Vaikka pelikirjoista on melkein mahdotonta puhua mainitsematta Petteri Sihvosta, niin yritetään pitää vain ja ainoastaan Petteriä koskevat jutut omassa ketjussaan.

[isokasi]

Jokereita vastaan 2002 oli Tapparan hyökkäyspeli täysin Jokereiden tasolla lähes joka pelissä. Peli oli minunkin mielestä kokonaisuutena valmiimpaa kuin mestaruusvuonna. Viimeisessä pelissä Helsingissä Tappara oli jopa täysin niskan päällä pelitapahtumissa, mutta itselle syöpyi mieleen etenkin Kari Lehtosen huikea vire. Sitä auttoi toki Jokereiden jykevä puolustus, joka pystyi pitämään Tapparan hyökkääjät parhailta paikoilta poissa. Hyökkäyspään väännöt voitettiin kulmissa molemmissa päissä, mutta viimeistely ei vain sujunut. Pelitapa oli suoraviivainen ja tehokas. Tehokkuus perustui pääosin hyvästä kulmapelistä maalintekosektoriin nostettujen maalipaikkojen viimeistelyyn ja hyvään viivapeliin.

Tappara teki 2002 huomattavasti enemmän maaleja kuin tulevana mestaruusvuonna, mutta puolustuspelissä kehitystä tapahtui parempaan suuntaan. Myös Draper ei ollut lähelläkään mestareiden Lehdon tasoa tiukoissa paikoissa, mikä lienee osaltaan tiivistyneen puolustuksen ansiota. Mielenkiintoista oli myös puolustajien tehojen lasku 2002-2003 välillä etenkin runkosarjassa. Mestaruusvuoden pakisto ei ollut runkosarjassa läheskään edellisvuoden tasolla pisteissä, mutta pystyi samaan suoritukseen pleijareissa molempina vuosina lukuunottamatta tulokas Marusakkia, joka häikäisi kaikki.

Mestaruusvuonna moraalinen finaali pelattiin mielestäni runkosarjaa dominoinutta Kerhoa vastaan. Tiukkaakin tiukemmassa välieräsarjassa Kerho oli Tapparaa selvästi parempi tasaviisikoin. Miettinen-Santala-Somervuori oli sen kauden runkosarjan huippuketju, josta ainakin Eero sitten tuttuun tapaansa hieman floppasi pleijareissa ja Kerho hyytyi. Ylivoimalla Kerho oli suorastaan surkea. Välillä tuntui, että Tappara oli turvassa pelatessaan vajaalla. Osasyynsä oli toki Tapparan loistavalla alivoimapelillä, jonka Rautakorpi oli hionut aiempaa parempaan kuntoon.

Mestaruusvuoden Tapparan hyökkäystehot jakautuivat todella laajalle ja tiettyjen pelaajien (Pirnes,Marusak,Bisset, Jämsen, nelosketju..) tason nosto playoffeissa nostivat joukkueen kaikissa sarjoissa niukasti, mutta riittävästi paremmaksi. Saattaa olla, että SE kausi oli ainutlaatuinen poikkeus, jolloin kaikki vain loksahti kohdalleen juuri oikeaan aikaan. Poikkeuksen puolesta puhuisivat ne monet ennätykset ja säännönmukaisuudet, joita silloin rikottiin kotietujen ja lähtöasetelmien suhteen.

Tällaista tasonnostoa odotan tälläkin kaudella etenkin Nurmelta sekä Kiilholma-Saviano ja Hokkanen-Piispanen akseleilta. Väläyksiä on jo nähty. Nyt suoritustason täytyy löytyä lopullisesti ja pysyä. Venun ja Lehterä-Enlundin pitäisi jatkaa vähintään tasollaan. Ykköseen luotan täysin etenkin Ojasen ja Vertalan osalta. Tillun panosta en myöskään pahasti epäile, mutta kovan pelin sopiminen vartalolle jää nähtäväksi. Vahvuutena Tapparalla on nyt aika valmiit toimivat ketjukoostumukset, joita ei kauheasti kannata muutella. Korkeintaan vähän virittää tarvittaessa. Hardt antaa mukavan piristysruiskeen joka ketjuun, jos jonkun laiturin peli yskii. Lehtonen paikkaa kohtuullisesti loukkaantumisia.

Lehdon onnistumiselle en näe estettä, sillä sen verran vakuuttava mies on ollut. Nikkilä sijaistaa tason pettäessä, eikä Uraman kannata odotella turhan kauan, jos hapuilua esiintyy. Urama voi aidosti herätellä joukkuetta maalivahdinvaihdolla perustason oleelisesti kärsimättä.

Puolustuksen täytyy tarkentaa peliään oleellisesti. Riskit minimiin ja käytetään sitä osaamista oikeassa paikassa terveellä itseluottamuksella. Alivoimamaaleja on mennyt sisään tuskastuttavan paljon, mutta ehkä se on sitten se hinta riskinotosta ns. kiekollisessa pelissä. Loppujen lopuksi kyse on ollut useinmiten vain huolellisuudesta. Kiekon rohkeat ylöstuonnit ja lyhyet syötöt omassa päässä täytyy pystyä rytmittämään oikeisiin paikkoihin. Purkukiekkoja ei pidä välttää, kun on niiden paikka. Yksi selkeä puute etenkin Aallon ja Grönvallin pelissä on huono taklaustensietokyky. Aalto menettää pelikontrollin ja Rete lähes terveytensä, kun kunnon niitti tulee kohdalle. Jyp ei tätä onneksi kovin hyvin pysty hyödyntämään kuin ykköskentällään, mutta muilta joukkueilta löytyy taklausvoimaa laajemmaltikin, jos siihen tulee vähänkin paikkaa. Benoit, Anssi ja Pikkarainen ottavat mällit kunnialla vastaan ja osaavat niitä antaakkin tarvittaessa. Pentikäiselle voisi antaa enemmän roolia pelin koventuessa ja Halmeen tiputtaisin jo lähtökohtaisestikkin seitsemänneksi pakiksi.

[janneojanenonjumala]

Myönnetään, että taisin selittää vähän huonosti ja ylimalkaisesti kun Ljpp tarttui mainintaani 'yksilötaidot kuitenkin ratkaisevat aina lopulta'.
En tarkoittanu toki mitään rinnastusta perustaidoissa minnekään päin, vaan tarkoitin maalintekoa ja tai sen estämistä eli maalivahtipeliä. Kuten olemme nähneet arvokisoissa, Suomi tarvitsee yhteen maaliin noin kymmenen paikkaa enemmän kuin ne maat, joilla on todellakin sitä henkilökohtaista taitoa. Näkisin niin, että monta vuotta jatkuneella loistavalla joukkuepelillä edennyt Suomi olisi voittanut lähes kaiken mahdollisen, jos sitä taitoa olisi kun edessä on enää tyhjä maali.
Muistellaanpa vaan miten venakot, tsekit ja muut yleensä aina tekevät siitä erän ainosta paikastaan maalin ja Leijona pyörittää 5 kahden miehen ylivoimaa saamatta verkkoakaan-sitä noin periaatteessa tarkoitin yksilötaidolla.
Tappara-Kärpät peli tässä jokunen päivä sitten oli hyvä esimerkki siitä, kun sitä taitoa pystyy hetkellisesti käyttämään paremmin kuin vastustaja, niin pinnoja ropisee. Siinä pelissä onnistui sekä maalinesto että -teko paremmin kuin vastustajalla, jolla tuota luontaista taitoa on kosolti enemmän, tai ainakin niin luulevat. Blues taas on tänä vuonna ollut hyvä esimerkki siitä, kun nimenomaan se esto on kondiksessa niin vähäisempikin maalintekotaito riittää pisteiden ropsimiseen. Henkinen puoli kuuluu myös oleellisesti henkilökohtaiseen kapasiteettiin, onko se sitten taitoa vai mitä.
Pelikirjastahan tässä sektorissa piti puhuman, mutta taitaa alkaa mennä jo vierestä. No pelitapaa tässä taidan käsitellä: toiset tekee ja toiset ei.